Pohdiskelin jälleen sitä miten itse ei tajua sitä että pienenee. Okei, kun oikein katsomalla katson itseäni peilistä tai kuvista, niin tajuan sen että olen kaventunut. Mutta sitten kun asiaa ei ajattele, kuten esim koulussa, niin huomaa välillä ajattelevansa olevansa isompi kuin on. Olin mm. ajatellut että olen suunnilleen saman kokoinen kuin eräs luokkatoveri, mutta kun laskimme painoideksejä tunnilla, niin kävi ilmi että olen useamman kymmenen kiloa kevyempi, ja BMI on liki 10 yksikköä pienempi. Ja liikunnassa maha ei ole oikeastaan juurikaan tiellä, ja olen jaksanut paremmin kuin kuvittelin. Aloin miettimään tämän tajutessani että toivottavasti en ole mennyt möläyttämään mitään mistä toinen olisi voinut loukkaantua, muttei ainakaan heti tullut onneksi mieleen. Tarkoitan siis sellaista mitä itse koin nuorena, kun hoikat ja jopa laihat ystävät tuskasteli isoja perseitään tai kuinka läskejä ovat, ja itse ajattelin et just, jos sä olet mielestäsi läski, niin mä olen varmaan sitten valtamerialus...
Tänään jännitin sitä salille menoa. Kun en ole koskaan koskenutkaan vapaisiin painoihin, ja käynyt niissä hilavitkuttimissakin vain joskus nuorena ilman ohjausta, niin hirvitti... Ja sitten kun opiskelijat vielä jaettiin kahteen ryhmään, hierojat omaansa ja personaltrainerit ja me liikkujat omaansa.. Hierojissa olisi ollut muitakin paskakuntoisia. Mutta turhaan jännitin, en ollut ainoa jolle salilla olo oli vierasta, ja pt opiskelijatkin olivat ihan kannustavia ja avuliaita (niinkuin toki heidän kuuluukin, tai olisivat ehkä väärällä alalla). Opeteltiin tekniikkaa, joten painoja ei paljoa käytetty. Penkissä käytin suosista keppiä vaikkei se tuntunut oikein missään. Se tanko johon painot tulee painaa kuitenkin 20 kiloa, ja pelkäsin sitä. Ehkä ensi kerralla uskallan kokeilla pelkällä tangolla. Käsipainojen kanssa penkillä sitten aloin jo vähän haastamaankin itseäni, kun ensin tunnustelin keveyemmillä painoilla että saanko liikkeen menemään oikein. Oli iso apu siitä että sai kokeneemmilta vinkkejä, opettajasta nyt toki puhumattakaan. Sitten päästiin kokeilemaan ylätaljaa, ja sen kanssa olinkin heti enemmän sinut, ja tein kaikki sarjat sellaisella painolla että kaksi viimeistä sai vähän irvistämään. Taisin kirotakin kerran pari. Voin kyllä täysin nähdä jääväni koukkuun tuohon kuntosaliharjoitteluun, nyt kun saan kunnollisen opastuksen alusta asti, ja koulun puolestakin käydään säännöllisesti viikottain salilla. Kyykkäämään päästään sitten ensi kerralla, nyt ei riittänyt aika kun tehtiin paljon toistoja että oppisi sen tekniikan. Olen siitä toisaalta ihan onnellinen, on vieläkin kahvakuulan jäljiltä paikat tosi kipeänä, siis nimenomaan jalat ja perse.
Nyt tekemään ravitsemustieteen tehtävää ja viikonloppuna laivalle nautiskelemaan :)
torstai 29. tammikuuta 2015
keskiviikko 28. tammikuuta 2015
Kipeitä lihaksia ja hierontaa
En tiedä johtuiko eilisen kahvakuularääkistä vai mistä, mutta heräsin tänään vartin yli neljä yöllä. Enkä enää saanut unta. Pyörin sängyssä kolmisen varttia, viideltä luovutin ja nousin ylös. Ihan pirteänä. Eikä koko päivänä ole väsyttänyt. Aika outoa, yleensä voisin nukkua vaikka miten paljon. Eilen sammuinkin jo kymmenen korvilla, taisi liikunta tehdä tehtävänsä. Ennen nukkumaan menoa kävin saunassa makaamassa lauteilla ja hellimässä kipeää kehoani, ja sen jälkeen levitin ihanaa hevosten kylmälinimenttiä koipiin ja pakaroihin. Sääli etten yltänyt selkään itse. Aamulla nimittäin olin paljon vähemmän kipeä kuin pelkäsin. Vain se selkä muistuttaa siitä että tuli rehkittyä. Toki reisissä ja pakaroissakin tuntuu, mutta pääsen kuitenkin kävelemään :D
Tänään sitten olikin taas hierontaa. Oikeasti aivan taivaallista opiskella urheiluhierojien kanssa, saa opintojen aikana liki päivittäin hierontaa johonkin kohtaan. Melkein nukahdin tänään kun luokkakaveri käsitteli kylkiluiden välejä ja selkää.
Huomenna onkin sitten ensimmäinen kuntosalitreeni. Meille opetetaan siis alusta alkaen kaikki tekniikat, että varmasti opimme ne oikein ja osaamme sitten myöhemmin opettaa niitä myös eteenpäin. Sali kuuluu jatkossa viikottain ohjelmaan. Koulun salilla ei ole mitään moderneja hilavitkuttimia, niihin tutustutaan sitten muilla saleilla. Odotan aika innolla, voin sitten tarvittaessa käydä iteksenikin salilla ennen tai jälkeen koulupäivän, kun ensin opin mitä siellä kannattaa tehdä ja miten...
tiistai 27. tammikuuta 2015
Kaikki irti koulutuksesta
Noniin, tänään oli sitten ensimmäinen ryhmäliikuntatuntini (kahvakuulatunti) 12 vuoteen. Ryhmä kun on valmiiksi tuttu (esimerkiksi hypitty aamupäivä puolipukeissa ja hierottu toisiamme) niin kynnys on mukavan matala meikäläisellekin.
Otin 6 kilon kuulan, vaikka mieli teki ottaa 4 kiloa. En ole ikinä ennen kyseiseen kapistukseen koskenutkaan, ja lähtötaso on mikä on... Mutta 4 kiloisille oli paljon ottajia joten totesin että tehdään nyt sitten kunnolla. Olen ihan onnellinen tuohon valintaan, neljän kuula ois jäänyt kevyeksi, kahdeksan ois ollut mulle vielä liikaa. Alkulämmittelyssä jo tuntui että happiloppuu ja paikat ei kestä, mutta sitkeästi tein kaiken mitä käskettiin. Ja se itse kahvakuula tunti... Se oli niin hauskaa! Tuli kuuma, tuli kipeää, tuli hiki, ja silti en vaan luovuttanut. Viimeisellä kerralla kun tehtiin kaikki 12 liikettä putkeen ja oltiin alle tehty jo 2 kierrosta pienillä tauoilla, oli pakko pari kertaa levätä liikkeen lopussa, ei vaan riittänyt kunto. Mutta hiki valuen ja naama irveessä tein aina viimeiset toistot, en ole ikinä haastanut itseäni tällätavoin. Voin sanoa että kannatti! Joka paikkaa särkee, mutta olo on aivan mahtava. Tunnin (tai puolitoistatuntia yhteensä veryttelyineen) jälkeen tutui ettei pysy vesipullo kädessä, ja portaat ylös salista näytti hurjan pelottavilta. Autosta nouseminen kotipihassa oli myös melko hassua... Huomenna olen varmaan vielä kipeämpi. Mutta voi miten ihanaa kipua!
Ei se ihan huuhaata ole et kunnon hikiliikunnan jälkeen on hyvä olo... Endorfiinit jyllää!
Otin 6 kilon kuulan, vaikka mieli teki ottaa 4 kiloa. En ole ikinä ennen kyseiseen kapistukseen koskenutkaan, ja lähtötaso on mikä on... Mutta 4 kiloisille oli paljon ottajia joten totesin että tehdään nyt sitten kunnolla. Olen ihan onnellinen tuohon valintaan, neljän kuula ois jäänyt kevyeksi, kahdeksan ois ollut mulle vielä liikaa. Alkulämmittelyssä jo tuntui että happiloppuu ja paikat ei kestä, mutta sitkeästi tein kaiken mitä käskettiin. Ja se itse kahvakuula tunti... Se oli niin hauskaa! Tuli kuuma, tuli kipeää, tuli hiki, ja silti en vaan luovuttanut. Viimeisellä kerralla kun tehtiin kaikki 12 liikettä putkeen ja oltiin alle tehty jo 2 kierrosta pienillä tauoilla, oli pakko pari kertaa levätä liikkeen lopussa, ei vaan riittänyt kunto. Mutta hiki valuen ja naama irveessä tein aina viimeiset toistot, en ole ikinä haastanut itseäni tällätavoin. Voin sanoa että kannatti! Joka paikkaa särkee, mutta olo on aivan mahtava. Tunnin (tai puolitoistatuntia yhteensä veryttelyineen) jälkeen tutui ettei pysy vesipullo kädessä, ja portaat ylös salista näytti hurjan pelottavilta. Autosta nouseminen kotipihassa oli myös melko hassua... Huomenna olen varmaan vielä kipeämpi. Mutta voi miten ihanaa kipua!
Ei se ihan huuhaata ole et kunnon hikiliikunnan jälkeen on hyvä olo... Endorfiinit jyllää!
maanantai 26. tammikuuta 2015
Sattuu sattuu
Mutta se on hyvää kipua!
Mietin tässä vaan, että kun olen niin paskassa kunnossa että 8 minuutin kuntotesti saa mun lihakset kipeiksi, niin millainen olo mahtaakaan olla viikonloppuna, kun huomenna on koulussa kahvakuulatunti, ja torstaina salitreenit.... Ou jea...
Mietin tässä vaan, että kun olen niin paskassa kunnossa että 8 minuutin kuntotesti saa mun lihakset kipeiksi, niin millainen olo mahtaakaan olla viikonloppuna, kun huomenna on koulussa kahvakuulatunti, ja torstaina salitreenit.... Ou jea...
sunnuntai 25. tammikuuta 2015
kuntotesti 8 minuutissa
Olen pohdiskellut jonkun helpon kotikuntotestin tekoa jo pidemmän aikaa, mutta sairastellessa ei ole jaksanut siihen perehtyä. Nyt kuitenkin oma olo on jo paljon parempi, ja googlettelin eri testejä. Ryhmäliikunta.fi sivulta löysin tälläisen nopean tavan testata kuntoa, joka on helppo tehdä kotonakin. Voin sanoa että yllätyin. Testi siis linkin takana kokonaisuudessaan.
Ideana tehdä 2 min punnerruksia (polvet maassa, eli ns. naistenpunnerruksia) levätä minsa, tehdä vatsalihasliikettä 2 min, levätä minuutti ja tehdä kyykkyjä. Vain oikein tehdyt liikkeet lasketaan. Lopuksi lasketaan yhteen ehdityt liikkeet ja verrataan taulukkoon.
Oma tulokseni yllätti sillä, että punnerruksia jaksoin suorittaa puhtasti kahdessa minuutissa 32 kappaletta. Välillä oli pakko lepuuttaa käsiä sekunti pari, ja poltteli kyllä kauheasti. Luulin etten jaksaisi kymmentäkään. Mutta vielä suurempi yllätys oli vatsalihakset. En saanut puhtaasti suoritettua liikettä kertaakaan. Siis kertaakaan! Kamalaa. Mitä ihmettä onkaan tapahtunut kerran kohtuu hyville keskivartalonlihaksille?? Enää niitä ei ole olemassakaan. (testin jälkeen tein sitten ihan kiukuspäissäni liikettä avittamalla ihan vähän käsillä, silloin kahteen minuuttiin sain yhteensä 20 liikettä, mutta laskea niitä ei tähän voi). Teki mieli itkeä. En tosin ehtinyt, minuutin tauko ja kyykyt. Sain yhteensä puhtaita kyykkyjä 29 kpl, ja siihen päälle sellaisia vähän sinnepäin muutamia. Yhteensä tulos siis 61, jolla pääsin toiseksi huonoimpaan kategoriaan: 51-100 pistettä: Lomailija – testin tuloksessa on vielä kovasti parantamisen varaa. No shit sherlock! Voin sanoa että tästä sisuunnuin sen verran että pakko on alkaa jumppaamaan. Olen huonommassa kunnossa kuin seitsemänkymppinen äitini!
Onneksi koulussa alkaa kuntosaliharjoittelu ensiviikolla.
Innostuin tästä testiasiasta ehkä sen takiakin että katseltiin miehen kanssa elixiriä puolella silmällä ja tekivät siinä erilaisia punnerruksia. Sanoin miehelle että en pystyisi edes siihen perusasentoon (ns. miesten, jalat suorana) saati sitten punnertamaan. Tänään sitten oli pakko kokeilla, ja tottahan se perusasento onnistui ihan hienosti, ja jopa yksi puhdas punnerrus vartalo suorana. Toista en sitten enää saanutkaan puhtaasti... Mutta enemmän kuin kuvittelin. Siksi päätin että nyt pitää alkutestiksi joku saada, että on sitten jotain mihin verrata keväällä.
Yritän myös päästä InBody kehonkoostumusmittaukseen jo ensi viikolla.
Ideana tehdä 2 min punnerruksia (polvet maassa, eli ns. naistenpunnerruksia) levätä minsa, tehdä vatsalihasliikettä 2 min, levätä minuutti ja tehdä kyykkyjä. Vain oikein tehdyt liikkeet lasketaan. Lopuksi lasketaan yhteen ehdityt liikkeet ja verrataan taulukkoon.
Oma tulokseni yllätti sillä, että punnerruksia jaksoin suorittaa puhtasti kahdessa minuutissa 32 kappaletta. Välillä oli pakko lepuuttaa käsiä sekunti pari, ja poltteli kyllä kauheasti. Luulin etten jaksaisi kymmentäkään. Mutta vielä suurempi yllätys oli vatsalihakset. En saanut puhtaasti suoritettua liikettä kertaakaan. Siis kertaakaan! Kamalaa. Mitä ihmettä onkaan tapahtunut kerran kohtuu hyville keskivartalonlihaksille?? Enää niitä ei ole olemassakaan. (testin jälkeen tein sitten ihan kiukuspäissäni liikettä avittamalla ihan vähän käsillä, silloin kahteen minuuttiin sain yhteensä 20 liikettä, mutta laskea niitä ei tähän voi). Teki mieli itkeä. En tosin ehtinyt, minuutin tauko ja kyykyt. Sain yhteensä puhtaita kyykkyjä 29 kpl, ja siihen päälle sellaisia vähän sinnepäin muutamia. Yhteensä tulos siis 61, jolla pääsin toiseksi huonoimpaan kategoriaan: 51-100 pistettä: Lomailija – testin tuloksessa on vielä kovasti parantamisen varaa. No shit sherlock! Voin sanoa että tästä sisuunnuin sen verran että pakko on alkaa jumppaamaan. Olen huonommassa kunnossa kuin seitsemänkymppinen äitini!
Onneksi koulussa alkaa kuntosaliharjoittelu ensiviikolla.
Innostuin tästä testiasiasta ehkä sen takiakin että katseltiin miehen kanssa elixiriä puolella silmällä ja tekivät siinä erilaisia punnerruksia. Sanoin miehelle että en pystyisi edes siihen perusasentoon (ns. miesten, jalat suorana) saati sitten punnertamaan. Tänään sitten oli pakko kokeilla, ja tottahan se perusasento onnistui ihan hienosti, ja jopa yksi puhdas punnerrus vartalo suorana. Toista en sitten enää saanutkaan puhtaasti... Mutta enemmän kuin kuvittelin. Siksi päätin että nyt pitää alkutestiksi joku saada, että on sitten jotain mihin verrata keväällä.
Yritän myös päästä InBody kehonkoostumusmittaukseen jo ensi viikolla.
torstai 22. tammikuuta 2015
Flunssan kourissa
Mulla on nyt ollut kova yskä koko tämän vuoden. Viime viikolla se alkoi mennä keuhkoihin, hengittäminen tuntui ahdistavalta ja yskä tuli jostain hyvin alhaalta. Lääkärissä käynti kuitenkin kertoi ettei mitään voi tehdä, koska kyseessä on virus. Oireita voi lievittää, ja muuten on vaan kärsittävä. Sitten nousi kuume. Poissaoloja koulusta tuli aivan liikaa omaan makuun, mutta onneksi pystyin kuitenkin opiskelemaan avoimen verkko-opintoja, jotka liippaavat erittäin läheltä tuota koulun aihealuetta (koulussa jonkunverran on ravitsemusta tulossakin, olen sitten siinä vaiheessa muita edellä) ja joka kovin minua kiinnostaa.
Kummallista tässä sairastaessa on ollut se, että yleisvointi on ollut kuitenkin kohtuullisen hyvä, ja mitään haluja alkaa mässäillä ei ole ilmennyt. Tajusin asian vasta. Yleensä kipeänä mieli on maassa ja tekee mieli hemmotella surkeaa itseään herkuilla. Vaikka jossain takaraivossa tajuaakin sen ettei se köyhä ravinto ainakaan auta parantumiseen, sitä silti haluaa. Mutta nyt ei ole ollut tälläistä ollenkaan. Sattumaako? Voi olla. Mutta melkein olisin taipuvainen uskomaan että tämä tasapainoinen ruokavalioni on nyt se jota saan kiittää.
Kaloreita ei tietenkään kipeänä lasketa, kroppa tarvitsee energiaa parantuakseen. Mutta koska ruokavalioni on jo valmiiksi erittäin täyttävä, en ole kokenut tarpeelliseksi syödä yhtään enempää kuin aiemminkaan. Ja mielihaluja ei ole ollut ollenkaan, ei ole ollut edes lähellä lipsua herkuttelun puolelle. Hyvä ja toimiva ruokavalio onkin ensisijaisesti sellainen jota on helppo noudattaa. Mitä hyötyä on tarkkaan lasketuista ravitsemuksellisista vaikutuksista tai kalorirajoituksista, jos ruokavaliota noudattaa sitten vain pari päivää. Eikä minulla ole sen kummempi itsekuri kuin kenelläkään muullakaan, siitä tässä nyt ei ole kysymys. Uskon, että kun ruokavalio on suunniteltu ihmiselle yksilönä, huomioiden paitsi fysiologiset tekijät myös tottumukset ja mieltymykset, on sen noudattaminen kenelle tahansa paljon helpompaa kuin jonkin dietin yleismaalimalliset ohjeet joissa yksilöllisyyttä ei ole otettu huomioon.
Eilen söin välipalaani, maitorahkaa johon olin paloitellut sekaan appelsiinin, ja huomasin suorastaan ynähteleväni nautinnosta, kun se oli vaan niin hyvää. Jos joku olisi sanonut mulle vuosi, tai edes kuukausi sitten että saan kylmiä väreitä nautinnosta syödessäni täysin makeuttamatonta ja maustamatonta rahkaa appelsiinilla, olisin varmaan nauranut :D Mutta niin ne makuhermot vaan mukautuu ja muuttuu. Miksi sortuisin suklaaseen tai kroisanttiin (vanhan elämän superherkku) kun saan isommat kiksit rahkasta? En ole koskaan suklaata syödessäni saanut kylmiä väreitä ja maiskutellut ääneen.
Samalla kun ruokavalion noudattamisen helppous on käynyt ilmiselväksi, on myös tullut varmuus siitä että paino putoaa. Ei niin väliä sillä miten nopeasti tai hitaasti, mieluummin jopa ehkä vähän hitaammin, mutta se putoaa. Stressi ja suuremmatkin mielenailahdukset (epätoivo, epäonnistumisen pelko, turhautuminen, masentuminen) on kokonaan poistuneet. Jos painon putoaminen lakkaa, tarkastetaan vaan ruokavaliota ja taas mennään. Ja jos sekään ei jostain syystä auttaisi, on tapoja herätellä kroppaa. Toistaiseksi niitä vain ei ole tarvittu.
Kummallista tässä sairastaessa on ollut se, että yleisvointi on ollut kuitenkin kohtuullisen hyvä, ja mitään haluja alkaa mässäillä ei ole ilmennyt. Tajusin asian vasta. Yleensä kipeänä mieli on maassa ja tekee mieli hemmotella surkeaa itseään herkuilla. Vaikka jossain takaraivossa tajuaakin sen ettei se köyhä ravinto ainakaan auta parantumiseen, sitä silti haluaa. Mutta nyt ei ole ollut tälläistä ollenkaan. Sattumaako? Voi olla. Mutta melkein olisin taipuvainen uskomaan että tämä tasapainoinen ruokavalioni on nyt se jota saan kiittää.
Kaloreita ei tietenkään kipeänä lasketa, kroppa tarvitsee energiaa parantuakseen. Mutta koska ruokavalioni on jo valmiiksi erittäin täyttävä, en ole kokenut tarpeelliseksi syödä yhtään enempää kuin aiemminkaan. Ja mielihaluja ei ole ollut ollenkaan, ei ole ollut edes lähellä lipsua herkuttelun puolelle. Hyvä ja toimiva ruokavalio onkin ensisijaisesti sellainen jota on helppo noudattaa. Mitä hyötyä on tarkkaan lasketuista ravitsemuksellisista vaikutuksista tai kalorirajoituksista, jos ruokavaliota noudattaa sitten vain pari päivää. Eikä minulla ole sen kummempi itsekuri kuin kenelläkään muullakaan, siitä tässä nyt ei ole kysymys. Uskon, että kun ruokavalio on suunniteltu ihmiselle yksilönä, huomioiden paitsi fysiologiset tekijät myös tottumukset ja mieltymykset, on sen noudattaminen kenelle tahansa paljon helpompaa kuin jonkin dietin yleismaalimalliset ohjeet joissa yksilöllisyyttä ei ole otettu huomioon.
Eilen söin välipalaani, maitorahkaa johon olin paloitellut sekaan appelsiinin, ja huomasin suorastaan ynähteleväni nautinnosta, kun se oli vaan niin hyvää. Jos joku olisi sanonut mulle vuosi, tai edes kuukausi sitten että saan kylmiä väreitä nautinnosta syödessäni täysin makeuttamatonta ja maustamatonta rahkaa appelsiinilla, olisin varmaan nauranut :D Mutta niin ne makuhermot vaan mukautuu ja muuttuu. Miksi sortuisin suklaaseen tai kroisanttiin (vanhan elämän superherkku) kun saan isommat kiksit rahkasta? En ole koskaan suklaata syödessäni saanut kylmiä väreitä ja maiskutellut ääneen.
Samalla kun ruokavalion noudattamisen helppous on käynyt ilmiselväksi, on myös tullut varmuus siitä että paino putoaa. Ei niin väliä sillä miten nopeasti tai hitaasti, mieluummin jopa ehkä vähän hitaammin, mutta se putoaa. Stressi ja suuremmatkin mielenailahdukset (epätoivo, epäonnistumisen pelko, turhautuminen, masentuminen) on kokonaan poistuneet. Jos painon putoaminen lakkaa, tarkastetaan vaan ruokavaliota ja taas mennään. Ja jos sekään ei jostain syystä auttaisi, on tapoja herätellä kroppaa. Toistaiseksi niitä vain ei ole tarvittu.
tiistai 20. tammikuuta 2015
Millaisen kuvan annat lapsillesi?
Moni äiti laihduttaa. Ihan toki niitä vauvakiloja, mutta oma "vauvani" täyttää kohta viisi, en voi enää itse käyttää sitä tekosyytä. Luulen etten ole ainoa. Kun ylipaino yleistyy ja paineet laihtua lisääntyvät, on varmaan lähes jokainen normaalipainon ylärajoilla tai sen yli oleva joskus yrittänyt laihduttaa, osa onneksi ihan onnistunutkin. Pointsit heille, ovat älynneet että muutoksen pitää olla pysyvä.
Mutta moniko äiti tulee ajatelleeksi sitä, millaisen kuvan antaa lapsilleen? Itse olen koittanut olla laihdutukseni suhteen mahdollisimman rehellinen. Ollaan lasten kanssa juteltu siitä paljonkin, heitä se kiinnostaa kovin kun en syö herkkuja tai en paista lettuja. Terveellinen ravinto ja liikunta on pitkälti sellaisia juttuja jotka lapset oppivat vanhemmiltaan, joten jokaisen vanhemman kannattaisi asialle ajatus jos toinenkin suoda. Ollaan juteltu siitä kuka oikeastaan on lihava, ja siitä miten laihoja tytöt teeveessä ovat, piirretyistä lähtien. Olen halunnut selvittää heille ettei se ole normaalia. Olen halunnut välittää sellaisia tunteita, että ihminen voi olla täysin onnellinen ja tyytyväinen itseensä vaikka on pyöreä. Ja kuitenkin samalla laihdutan. Siinäpä dilemmaa kerrakseen.
En halua lasteni kuvittelevan että lihava ihminen olisi jotenkin huonompi kuin hoikka. Se oli ensimmäinen murheeni, silloin yli satakiloisena. Koitin aina puhua positiivisesti itsestäni ja kertoa lapsille että meitä ihmisiä on monen muotoisia, olemme kaikki erilaisia ja että erilaisuus on rikkaus. En halua että lapseni määrittelevät myöskään itseään painonsa perusteella tulevaisuudessakaan, vaikka tietenkään minä yksin en pysty muuttamaan sitä miten yhteikunnassa suhtaudutaan ylipainoon. Mutta en myöskään halua lasteni lihovan, sillä karu tosiasia on että tässä yhteiskunnassa jossa elämme, ei lihavan lapsen elämä ole ruusuilla tanssimista. Terveysvaikutuksista nyt puhumattakaan. Otan vastuuni vanhempana vakavasti, minä ensisijaisesti päätän mitä lapseni syövät, sillä heillä ei ole viikkorahoja tms joilla voisivat herkkuja itse ostaa. Ja minun lapseni eivät syö ravintoköyhää runsassokerista ruokaa, koska en osta sitä kotiin.
Mutten myöskään halua että laihduttamiseni heijastuu lapsiini siten että he alkavat ihannoida hoikkuutta. Olen sanonut painokkaasti että lapsien ei tarvi laihduttaa, ja että kun syö oikeaa ruokaa ja liikkuu niin asiaa ei tarvi edes miettiä. Kehun heitä ja koitan keskittyä siihen millaisia he ovat, en siihen miltä he näyttävät. Ja kuitenkin kertoa heille aina että he ovat kauniita ja ihania. Juuri sellaisina kuin ovat. Kun itse alkaa vihdoin olla sovussa sen kanssa että ylipaino on vain asia josta pääsee eroon oikeilla eväillä, niin on helpottunut myös se ettei lapsistaan murehdi niin paljoa. Jos on itsellä terve asenne liikuntaan ja ravintoon, niin on melko todennäköistä että sen myös siirtää lapsilleen.
Poikani on aina helposti pyöristynyt ja varsinkin kyläillessään mummoloissa, missä herkkuja on melko paljon tarjolla. Yhdessä vaiheessa alkoi olla jo selvästi huonompi kuntoinen ja pyöreämpi kuin ikätoverit, ja huolehdin jo että joudunko aivan ottamaan asian puheeksi. Sitä en halunnut tehdä, koska muistan millaisen laihdutuskierteen se minulla laukaisi kun terveydenhoitaja vitosluokalla puhui ylipainosta. Nyt kuitenkin olen huomannut että hän on venynyt pituutta, ja paino ei ole noussut. Hän on selvästi hoikistunut ja paremmassa kunnossa. Olen siitä onnellinen, ja salaa taputan itseäni olkapäälle että olen onnistunut vaikuttamaan positiivisesti esiteinini elämään (arkiliikunta, salibandyharrastus, ravinto) ilman että olemme puhuneet siitä että hänellä vähän on liikaa painoa. Nyt hän on juuri sopiva, ei liian laiha, ei liian lihava.
Äitinä ei voi murehtia vain omaa painonaan. Pitää miettiä sitä millaisen kuvan ja eväät antaa lapsilleen tulevaisuutta varten.
Mutta moniko äiti tulee ajatelleeksi sitä, millaisen kuvan antaa lapsilleen? Itse olen koittanut olla laihdutukseni suhteen mahdollisimman rehellinen. Ollaan lasten kanssa juteltu siitä paljonkin, heitä se kiinnostaa kovin kun en syö herkkuja tai en paista lettuja. Terveellinen ravinto ja liikunta on pitkälti sellaisia juttuja jotka lapset oppivat vanhemmiltaan, joten jokaisen vanhemman kannattaisi asialle ajatus jos toinenkin suoda. Ollaan juteltu siitä kuka oikeastaan on lihava, ja siitä miten laihoja tytöt teeveessä ovat, piirretyistä lähtien. Olen halunnut selvittää heille ettei se ole normaalia. Olen halunnut välittää sellaisia tunteita, että ihminen voi olla täysin onnellinen ja tyytyväinen itseensä vaikka on pyöreä. Ja kuitenkin samalla laihdutan. Siinäpä dilemmaa kerrakseen.
En halua lasteni kuvittelevan että lihava ihminen olisi jotenkin huonompi kuin hoikka. Se oli ensimmäinen murheeni, silloin yli satakiloisena. Koitin aina puhua positiivisesti itsestäni ja kertoa lapsille että meitä ihmisiä on monen muotoisia, olemme kaikki erilaisia ja että erilaisuus on rikkaus. En halua että lapseni määrittelevät myöskään itseään painonsa perusteella tulevaisuudessakaan, vaikka tietenkään minä yksin en pysty muuttamaan sitä miten yhteikunnassa suhtaudutaan ylipainoon. Mutta en myöskään halua lasteni lihovan, sillä karu tosiasia on että tässä yhteiskunnassa jossa elämme, ei lihavan lapsen elämä ole ruusuilla tanssimista. Terveysvaikutuksista nyt puhumattakaan. Otan vastuuni vanhempana vakavasti, minä ensisijaisesti päätän mitä lapseni syövät, sillä heillä ei ole viikkorahoja tms joilla voisivat herkkuja itse ostaa. Ja minun lapseni eivät syö ravintoköyhää runsassokerista ruokaa, koska en osta sitä kotiin.
Mutten myöskään halua että laihduttamiseni heijastuu lapsiini siten että he alkavat ihannoida hoikkuutta. Olen sanonut painokkaasti että lapsien ei tarvi laihduttaa, ja että kun syö oikeaa ruokaa ja liikkuu niin asiaa ei tarvi edes miettiä. Kehun heitä ja koitan keskittyä siihen millaisia he ovat, en siihen miltä he näyttävät. Ja kuitenkin kertoa heille aina että he ovat kauniita ja ihania. Juuri sellaisina kuin ovat. Kun itse alkaa vihdoin olla sovussa sen kanssa että ylipaino on vain asia josta pääsee eroon oikeilla eväillä, niin on helpottunut myös se ettei lapsistaan murehdi niin paljoa. Jos on itsellä terve asenne liikuntaan ja ravintoon, niin on melko todennäköistä että sen myös siirtää lapsilleen.
Poikani on aina helposti pyöristynyt ja varsinkin kyläillessään mummoloissa, missä herkkuja on melko paljon tarjolla. Yhdessä vaiheessa alkoi olla jo selvästi huonompi kuntoinen ja pyöreämpi kuin ikätoverit, ja huolehdin jo että joudunko aivan ottamaan asian puheeksi. Sitä en halunnut tehdä, koska muistan millaisen laihdutuskierteen se minulla laukaisi kun terveydenhoitaja vitosluokalla puhui ylipainosta. Nyt kuitenkin olen huomannut että hän on venynyt pituutta, ja paino ei ole noussut. Hän on selvästi hoikistunut ja paremmassa kunnossa. Olen siitä onnellinen, ja salaa taputan itseäni olkapäälle että olen onnistunut vaikuttamaan positiivisesti esiteinini elämään (arkiliikunta, salibandyharrastus, ravinto) ilman että olemme puhuneet siitä että hänellä vähän on liikaa painoa. Nyt hän on juuri sopiva, ei liian laiha, ei liian lihava.
Äitinä ei voi murehtia vain omaa painonaan. Pitää miettiä sitä millaisen kuvan ja eväät antaa lapsilleen tulevaisuutta varten.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)