kolmas päivä mustelmat toi..

Juu. Kuten eilisistä fiiliksistä osasin arvata, niin aika kivasti lähtee mustelmat nousemaan tuohon oikeaan jalkaan. Hyvin näkee että ei oo ihan osannut oikealla kohdalla säärtä potkia, tai siis silloin kun ei ole osunut oikealla kohdalla on tullut kipeää.

Lihakset ei ole niin pahasti kipeytyneet kuin pelkäsin, mutta oli kyllä varsin palkitsevaa kolotusta kun ramppasi yhdessä kohteessa portaita toiseen kerrokseen monta kertaa.

Työkuvioissa tapahtuu kaikenlaista mielenkiintoista, tämä joulukuu on nyt aika jännää aikaa. Positiivisia muutoksia tiedossa. Niistä kuitenkin lisää vasta myöhemmin kun alkavat varmistua.

Joskus pitää vaan uskaltaa?

Ihan ensiksi kiitos kaikille edelliseen postaukseen onnitteluja jättäneelle :) On edelleen aika epätodellisen hieno olo. Se vain lisääntyi kun tosiaan kävin muutamassa vaatekaupassa ja mukaan lähti kahdet lyhyet farkkushortsit, ja koko oli 40 ja 42! Ja 42 kokoiset oli sen tuntuiset että ehkä olisi pitänyt ottaa pienemmät, mutta ne oli viimeiset ja kamalan kivat, joten otin ne silti. Olen siis siirtynyt koosta 46 (jopa 48) kokoon 40. Mä en ole koskaan aikuisiällä ollut tätä pienempi, vaikka olenkin ollut kevyempi. Toki maha on ollut litteämpi ennn lapsia, mut hey, that's life. Joten kyllä, varsin tyytyväinen saa olla. Ei niinkään siihen että olen laihduttanut ja laihtunut ja pienentynyt, vaan siihen että nämä nykyiset elämäntavat joilla voin hyvin ja suhteeni ruokaan on stressitön, toimii myös kehon kannalta.

En useinkaan shoppaile, en oikein ole tajunnut mikä siinä niin kivaa on. Mutta nyt kun oli oikeasti yli viidet shortsit jotka kaikki mahtui ja näytti hyvältä, oli aika kiva fiilis siinä sitten pohdiskella mitkä otan. Ne kaikkein ihanimmat tosin olivat myös kalleimmat, joten ne jätin kauppaan. Koska kuitenkin kroppa muuttuu vielä, ensi kesänä nää ei enää toimi. Jos poika ei olisi odotellut kaupan ulkopuolella erittäin kyllästyneen näköisenä, olisi lasku ollut varmasti suurempi kun olisin innostunut sovittelemaan muutakin. Kiitos siis esiteinille siitä että rahat säästyi.

Toiseen liikkeeseen sitten paloikin aika iso raha, kun ostin elämäni ensimmäiset bikinit. Kyllä, minä, joka en koskaan ole tajunnut mitä ideaa bikineissä on, osti sellaiset. Perustelut seuraa: olen hokenut siitä että itsensä pitää hyväksyä ja kuinka nahoissaan pitää viihtyä vaikka kroppa ei vielä sellainen olisikaan mistä unelmoi. No, samaan aikaan suhtaudun edelleen häpeillen mahaani. Vaistomaisesti valitsen vaatteita joilla peittelen sitä, minua ahdistaa jos vyötärölle tulee makkara (ja tässä painossa se kyllä tulee hyvin helposti) olen käyttänyt semmoista kiristävää bodyä tukemassa ja litistämässä ja bikinit, ne nyt on täysi kauhistus. No, nyt riitti. En aio enää häpeillä mahaani. En suostu. Koska prosessi tulee olemaan hankala, sillä se on niin alitajuista se toiminta, niin aloitan shokkihoidolla. Ostin täysihintaiset, sopivat, kauniit bikinit. Maksoin itseni kipeäksi (koska kun koko on 75G ei halpa ole vaihtoehto), ja siten niitä bikineitä on sitten pakko käyttää. Nyt loppui häpeily, pää pystyyn ja shokkihoidolla pihalle aurinkoon. Ja body lähti kaapinperälle. Kokonaan en heittänyt pois, sillä on sellaisellekin aikansa, kuten se kun lähdetään miehen kanssa ulos ja haluaa että mekko istuu ja näyttää pirun hyvältä. Mutta arkena, silloin ei mitään tukiaisia (hah hah) tarvita. Jos jotain mun makkarani häiritsee nii katselkoot muualle, Mä olen ylpeä siitä mitä olen jo saavuttanut, enkä aio häpeillä.

Mun oikeastaan piti kirjoittaa siitä mitä aion tulevaisuudessa tehdä, mutta tämä postaus venyi jo niin pitkäksi, että taidan tehdä siitä omansa pikkuisen myöhemmin. Nyt tyttärien kanssa ulkoilemaan :)

Positiivinen minäkuva, koosta viis?

Mietiskelin pitkään miten alkaisin lähestymään tätä seuraavaa aihetta. Se on sydäntäni hyvin lähellä, sillä se on itselleni ollut täysin käänteentekevä oivallus. Ja kuten ihmisillä on tapana, itselleen tärkeistä asioista haluaisi kertoa monille, mutta samalla pelkää että muut käsittävät sen väärin, eivät ymmärrä tai tuomitsevat. No, minä kun en teitä mahdollisia lukioita tunne, ja ne tutut jotka blogia lukevat tuntevat minut ja tietävät mistä puhun, joten kynnyksen käsitellä minäkuvaa pitäisi olla kohtuu matalalla. Mutta jotenkin tämän aiheen kokee silti sellaisena, että toivoisi voivansa selittää sen niin hyvin, ettei väärinkäsityksiä tulisi.

Olen ollut ikuinen laihduttaja ja jojoilija koko ikäni. Siitä asti kun terveydenhoitaja mainitsi painostani ala-asteella, olen ajatellut olevani lihava ja yrittänyt (tai kokenut että minun pitäisi yrittää) laihduttaa. Minusta tuli lihava ihminen, kasvoin lihavaksi, en aikuiseksi. Lihavuus ja läski määritteli minut, en ollut minä, olin ylipainoinen. Tietenkään en tiedostanut sitä silloin, mutta suuri osa identiteetistäni kasvoi kieroon sen tähden etten rakastanut itseäni. En pitänyt itseäni minkään arvoisena, koska olin lihava. Koin alemmuutta ja tein huonoja ratkaisuja elämässäni, koska en uskonut voivani, saati ansaitsevani, saada parempaa. Enkä silloinkaan tietenkään tajunnut sitä, vaan elämä vaan meni niin. Mutta jälkiviisaana, katsellen taaksepäin, todella moni asia olisi mennyt toisin elämässäni, jos olisin teininä oppinut pitämään itsestäni. Surullisinta tässä on se, että en ollut lihava lapsi. Pyöreä, aina välillä, mutta en lihava. Ja ajoittain jopa ihan normaalipainoinen. Ja silti kasvoin lytäten itseäni, kasvoin lihavaksi. No, ajan kanssa sitten muutuin ihan oikeasti lihavaksi. Ja vaikka välillä onnistuin laihtumaan, en uskonut siihen oikeasti itsekään. Olin jo syvällä sisimmässäni oppinut että olen läski, ja siksi huonompi kuin muut. Eihän sellainen ihminen onnistu. 

Sitten tapahtui jotain. En oikein itsekään osaa sanoa mitä tarkalleen. Ehkä aloin ajatella asiaa enemmän. Jarnon kuolema viimeistään oli käänteentekevä juttu, se sai minut näkemään tämän maailman täysin eri tavalla. Ja opettelin (opettelen edelleen) rakastamaan itseäni. Kiloistani huolimatta. Vasta kun hyväksyin itseni, hyväksyin sen että olen vajavainen, rikkinäinen ihminen, tajusin että voin vaikuttaa asiaan itse. Rakastan itseäni, olen hyvä juuri sellaisena kuin olen. Ansaitsen vain parasta.

Moni ajattelee, että jos hyväksyy itsensä, hyväksyy kilonsa ja jää lihavaksi. Tänään luin blogia jossa melko kärjekkäästikin kyseenalaistettiin itsensä hyväksyminen. Mutta koen että silloin on hyväksyntä ja rakkaus ymmärretty väärin. Ei se että pitää itsestään tarkoita että pitää jäädä paikoilleen. Se että voi kokea olevansa nätti ja haluttava ja hyvä tyyppi, vaikka painaisi sata kiloa, ei tarkoita että haluaisi jäädä sinne sataan kiloon. Ihminen joka sanoo että itsensä hyväksyminen on sama kuin edistyksen loppuminen, on itse henkisellä matkallaan vielä melko alussa. Koska ne kilot eivät määrittele sitä kuka minä olen. Peilikuva ei kerro sitä. Minä olen minä, arvokas ja ihana, huolimatta siitä mitä painan. Mutta koska ansaitsen vain parasta, haluan tietenkin myös pitää huolta itsestäni ja tarjota keholleni hyviä raaka-aineita ja liikuntaa. Minulle itseni hyväksyminen lihavana oli se tärkein askel pysyvään painonpudotukseen ja elämäntapamuutokseen. 

Minusta on hyvä että positiivista kehonkuvaa ja itsensä, oman kroppansa, hyväksymistä huomioidaan mediassa. Mitä useampi nuori hyväksyisi pienet virheensä, sitä harvempi heistä sairastuisi syömishäiriöihin, masennukseen tms. Paino ei määrittele sitä kuka olet, eikä sitä mitä voit tehdä. Sinä pystyt mihin tahansa, mitä vain päätät tehdä. Vaikka olisit nyt lihava, se ei tarkoita että olisit huonompi kuin sellainen joka on laiha. Ja jos pidät itsestäsi lihavana, olet paljon paremmassa asemassa kuin moni laiha joka ei pidä itsestään.

 Terkuin Anni, joka tässä aamulla otetusa kuvassa on BMIn mukaan merkittävästi ylipainoinen. Ja silti onnellinen että olen juuri minä. Onnellinen että minulla on keho joka on terve ja toimiva, ja jota voin kehittää.

Ikuisen laihduttajan syndrooma

Tiedättekö sen tunteen kun päivän suunnan määrää se onko vaakan lukema pienempi vai suurempi kuin edellisenä aamuna? Kun se vaaka on se joka määrittää sen onko onnistunut vai epäonnistunut. Kun miinusmerkkinen lukema aiheuttaa suurta onnea ja plusmerkkinen suurta murhetta? Se on se laihduttajan epäjumala jota palvotaan ja joka on suurempi mittari kuin oma olo tai mittanauha. Ja se on aivan typerää. Sairasta jopa. Juuri siitä olen halunnut päästä eroon.

Olen viimeaikoina onnistunut melko hyvin siinä etten ajattele olevani laihdutuskuurilla. Liikunta on ehdottomasti ollut yksi tekijä, olen heittäytynyt kaikken uuteen niin suurella innolla etten ole ehtinyt miettimään kiloja. Mutta silti se puntari oli kokoajan menossa mukana, ja huomasin että kun paino sitten ei laskenutkaan sitä tahtia kuin olisin toivonut (eihän se koskaan) niin aloin ahdistua. Onneksi hoksasin tämän ajoissa, ja juttelin asiasta mieheni kanssa, ja siskoni kanssa. On muuten tosi tärkeää että on ihmisiä joille voi puhua olotiloistaan, silloinkin kun kaikki ei tunnu menevän putkeen. Silloin sitä tukea eniten tarviikin.

Miehen kanssa jutellessa tajusin että ne kasvikset on jääneet taas turhan vähiin. Ne ihan oikeasti on se jolla nuo ruokailuun liittyvät mielihalut pysyy kurissa. Ne täyttää vatsaa, niitä on ilo syödä, terveellisyydestä nyt puhumattakaan. Pitää vaan muistaa ostaa niitä kotiin kunnolla, ja käyttää.

Niin siitä vaakasta piti sanoa. Että heitän sen kaappiin. Siitä loppui onneksi sopivasti patterit, enkä varmana laita siihen uusia. Olen kauhean tyytyväinen siihen miten liikun ja syön, ja jatkamalla samaan malliin vähintäänkin kiinteydyn ja saan kaipaamaani muotoa, ja todennäköisesti kilotkin pikkuhiljaa karisee. Joten MIKSI minä stressaisin siitä vaakasta. Kiire mulla ei ole, ja päivä päivältä olo on vahvempi ja parempi. Ja näytän nyt jo hyvältä. Joten vaaka pois. Mittanauha saa toimia rajoittimena ettei paino lähde uudestaan nousuun. Ja voin silloin tällöin käydä salilla puntarissa katsastamassa tilanteen.

Tänään kiskaisin päälleni t-paidan ja tajusin et hitsit, täähän on mun pojan. :D Joko mun lapseni on suurempi kuin ajattelinkaan tai mä olen pienempi kuin ymmärsinkään. Todennäköisesti vähän molempia.

Millaisen kuvan annat lapsillesi?

Moni äiti laihduttaa. Ihan toki niitä vauvakiloja, mutta oma "vauvani" täyttää kohta viisi, en voi enää itse käyttää sitä tekosyytä. Luulen etten ole ainoa. Kun ylipaino yleistyy ja paineet laihtua lisääntyvät, on varmaan lähes jokainen normaalipainon ylärajoilla tai sen yli oleva joskus yrittänyt laihduttaa, osa onneksi ihan onnistunutkin. Pointsit heille, ovat älynneet että muutoksen pitää olla pysyvä.

Mutta moniko äiti tulee ajatelleeksi sitä, millaisen kuvan antaa lapsilleen?  Itse olen koittanut olla laihdutukseni suhteen mahdollisimman rehellinen. Ollaan lasten kanssa juteltu siitä paljonkin, heitä se kiinnostaa kovin kun en syö herkkuja tai en paista lettuja. Terveellinen ravinto ja liikunta on pitkälti sellaisia juttuja jotka lapset oppivat vanhemmiltaan, joten jokaisen vanhemman kannattaisi asialle ajatus jos toinenkin suoda. Ollaan juteltu siitä kuka oikeastaan on lihava, ja siitä miten laihoja tytöt teeveessä ovat, piirretyistä lähtien. Olen halunnut selvittää heille ettei se ole normaalia. Olen halunnut välittää sellaisia tunteita, että ihminen voi olla täysin onnellinen ja tyytyväinen itseensä vaikka on pyöreä. Ja kuitenkin samalla laihdutan. Siinäpä dilemmaa kerrakseen.

En halua lasteni kuvittelevan että lihava ihminen olisi jotenkin huonompi kuin hoikka. Se oli ensimmäinen murheeni, silloin yli satakiloisena. Koitin aina puhua positiivisesti itsestäni ja kertoa lapsille että meitä ihmisiä on monen muotoisia, olemme kaikki erilaisia ja että erilaisuus on rikkaus. En halua että lapseni määrittelevät myöskään itseään painonsa perusteella tulevaisuudessakaan, vaikka tietenkään minä yksin en pysty muuttamaan sitä miten yhteikunnassa suhtaudutaan ylipainoon. Mutta en myöskään halua lasteni lihovan, sillä karu tosiasia on että tässä yhteiskunnassa jossa elämme, ei lihavan lapsen elämä ole ruusuilla tanssimista. Terveysvaikutuksista nyt puhumattakaan. Otan vastuuni vanhempana vakavasti, minä ensisijaisesti päätän mitä lapseni syövät, sillä heillä ei ole viikkorahoja tms joilla voisivat herkkuja itse ostaa. Ja minun lapseni eivät syö ravintoköyhää  runsassokerista ruokaa, koska en osta sitä kotiin.

Mutten myöskään halua että laihduttamiseni heijastuu lapsiini siten että he alkavat ihannoida hoikkuutta. Olen sanonut painokkaasti että lapsien ei tarvi laihduttaa, ja että kun syö oikeaa ruokaa ja liikkuu niin asiaa ei tarvi edes miettiä. Kehun heitä ja koitan keskittyä siihen millaisia he ovat, en siihen miltä he näyttävät. Ja kuitenkin kertoa heille aina että he ovat kauniita ja ihania. Juuri sellaisina kuin ovat. Kun itse alkaa vihdoin olla sovussa sen kanssa että ylipaino on vain asia josta pääsee eroon oikeilla eväillä, niin on helpottunut myös se ettei lapsistaan murehdi niin paljoa. Jos on itsellä terve asenne liikuntaan ja ravintoon, niin on melko todennäköistä että sen myös siirtää lapsilleen.

Poikani on aina helposti pyöristynyt ja varsinkin kyläillessään mummoloissa, missä herkkuja on melko paljon tarjolla. Yhdessä vaiheessa alkoi olla jo selvästi huonompi kuntoinen ja pyöreämpi kuin ikätoverit, ja huolehdin jo että joudunko aivan ottamaan asian puheeksi. Sitä en halunnut tehdä, koska muistan millaisen laihdutuskierteen se minulla laukaisi kun terveydenhoitaja vitosluokalla puhui ylipainosta. Nyt kuitenkin olen huomannut että hän on venynyt pituutta, ja paino ei ole noussut. Hän on selvästi hoikistunut ja paremmassa kunnossa. Olen siitä onnellinen, ja salaa taputan itseäni olkapäälle että olen onnistunut vaikuttamaan positiivisesti esiteinini elämään (arkiliikunta, salibandyharrastus, ravinto) ilman että olemme puhuneet siitä että hänellä vähän on liikaa painoa. Nyt hän on juuri sopiva, ei liian laiha, ei liian lihava.

Äitinä ei voi murehtia vain omaa painonaan. Pitää miettiä sitä millaisen kuvan ja eväät antaa lapsilleen tulevaisuutta varten.

Kauneus on katsojan silmässä

Kauneusihanteita on yhtä paljon kuin ihmisiä. Nyt on mediassa, ja siten ns. yleisenä ihanteena, pinnalla melko hoikka naisvartalo, ja rinnalle on tullut tämä fittnes-buumi jossa ollaa myös hyvin hoikkia, mutta myös lihaksikkaita. Itse olen aina pitänyt kauniina pikkuisen pyöreämpää naisvartaloa, kurvit on mielestäni ihania! 

Fakta kuitenkin on, että olemme kaikki erilaisia. On ihmisiä jotka ovat luonnostaan hoikkia ja siroja, ja on ihmisiä joille lihas tai rasva kertyy helpommin. Voimme toki vaikuttaa ulkonäköömme laihduttamalla, lihomalla tai treenaamalla, mutta uskon itse että olemme kukin kauneimmillamme kun olemme vartalon malliimme sopivan painoisia ja muotoisia. Laihduttaminen ei tee kaikista automaattisesti kauniimman näköisiä, mutta jos on luonnostaa hoikka, ei lihominen automaattisesti tee kauniita kurveja.

Kun ihminen on sinut itsensä kanssa, ja tyytyväinen itseensä ja oloonsa, hän on kaunis. Silloin myös tarve muuttaa itseään vain koska yhteiskunta suosii 10 kiloa hoikempaa vartta, tai vaikka isompia rintoja, poistuu.

Tarpeellisen laihtumisen ja muotilaihtumisen ero?

Rakastan kiireettömiä aamuja. Rakastan kiireisiäkin aamuja, mutta niistä en ehdi nauttimaan, kun viiletän tukka putkella. Tänään on todennäköisesti viimeinen kiireetön aamu, joka osuu viikolle. Toukokuun loppuun asti olen opiskelija, äiti ja ensisijainen huoltaja, joten aamut voi olla melko hektisiä, kun kaikkien aamupalat, pukemiset ja vanhimman kouluunlähtö pitää huolehtia, ja viedä tyttäret hoitoon ennenkuin ajelee 55 km kouluun. Nyt toki on pyhä, ja joitain arkipyhiä toki voi kevääseen osua, en ole niin tarkkaan kalenteria katsellut. Mutta kotona olleen työttömän päivärutiineissa se että on arkipyhä ei poikkea mitenkään arjesta. Lapset tuossa vieressä katselee piirrettyjä, ja minulla on aikaa siemailla tuota mustaa kultaa ja surffailla netissä.

Kuten kaikkina kiireettöminä aamuina, selailin facebookia. Huomasin miten taas monet on päättäneet uuden vuoden kunniaksi ottaa itseään niskasta kiinni. On pussikuurilaista, kuntoilijaa, perus tipattomia. Suklaatonta, sokeritonta mitä milloinkin. Monet kritisoivat uudenvuoden lupauksia ja tempauksia koska ne eivät yleensä kestä tammikuuta pidempään. Mutta itse koen paljon pahempana ongelmana sen, millaisia ne lupaukset ovat. En soisikaan niiden kestävän kovin pitkään, jos tarkoituksena on näännyttää itsensä.

Eräs tuttavani on laihduttanut 40 kiloa. Valtava urakka ja kovan työn takana. Hattua nostan todellakin. Usean vuoden aikana, joten ilmeisen järkevästi. Hän on kuvista päätellen todella hoikka ja kaunis nuori nainen. Silmiini osui kuvateksti jossa mietti että 9 kiloa vielä, sitten olisi kesäkunnossa ja onnellinen. En sanonut hänelle mitään, vaikka mieli teki. En kuitenkaan tunne häntä niin hyvin että kokisin oikeudekseni puuttua asiaan. Mutta heräsi kyllä kysymys, että laihdutetaanko siinä nyt sitten enää oikeaan tarpeeseen, vai onko kyseessä jokin muu?

Onko se oma onnellisuus kiinni siitä laihtumisesta? Osaako enää lopettaa? Ja jos ajatteli vuosia sitten että 40 kilon päästä on tavoitteessaan ja onnellinen, eikä nyt olekaan onnellinen, niin kuvitteleeko sen sitten johtuvan siitä että painoa pitääkin vielä pudottaa lisää? Ja mihin tämä 9 kilon pudotus sitten perustuu, onko takana painoindeksi (jota olen pohtinut jo aiemmin). Vai jokin vieläkin epämääräisempi ihanne? Nyt on kauneusihanteena niin kovin laiha naisvartalo, jos tähtää samanlaiseksi kuin mitä telkussa ja lehtien sivuilla, on aika heikko onnistumisprosentti. Kun laihduttaa paljon, on ehkä ajan saatossa vaikea pitää mielessä ne syyt miksi. Ja varmasti tulee myös uusia syitä. Mutta pitäisi yrittää pitää mielessä se, ettei vain ulkopuolisista johtuvista syistä (kuten yhteiskunnan paine ja kauneusihanne) pitäisi laihduttaa. Laihtumisen pitäisi tähdätä terveenpään kehoon. Kauneus on sinussa jo. Kauneuden tähden ei kenenkään tarvi painoaan pudottaa.

Puhui tämä tuttavani kuntoilustakin, mikä minusta olisi paljon järkevämpää. Mietin pienessä päässäni että unohtaisi sen vaa'an jo, ja keskittyisi terveyteen. Kannattaako sitä painoa ja vaa'an lukemaa enää tuossa vaiheessa kytätä, liikkuisi ja söisi terveellisesti ja keskittyisi hoitamaan henkistä hyvinvointiaan...  On niin helppoa pistää se oma kurja fiilis jonkun muutettavan asian piikkiin, ja sitten keskittyä muuttamaan sitä. Mutta entäs jos se ei sitten enää onnistukaan, koska tavoite on täysin epärealistinen? Tai jos onnistuukin niin ei edelleenkään näytä omaan silmäänsä hyvältä (harva pitää kauniina lihaksetonta, kuivaa ja kuihtunutta naisvartaloa, mutta vaikka pitäisikin, on ihminen joskus kykenemätön näkemään itseään kauniina, vaikka olisi miten laiha)?

Entäs jos se oma onnellisuus  ei olekaan siitä vaa'an lukemasta kiinni? Entäs jos voisikin olla onnellinen jo paksuna? Ei se tarkoita ettei sitten laihtuisi, ja etteikö voisi iloita tuloksista kun niitä syntyy, mutta olo olisi sallivampi itseään kohtaan  myös silloin kun tuloksia ei heti tulekaan, ja sillä laihiksella olisi helpompi pysyä pitkään. Eikä myöskään näännyttäisi itseään kuivan kesän kukkaseksi vaan sen tähden, että se on kuulemma kaunista. Kun kokisi olevansa kaunis jo nyt.

Sinut itsensä kanssa?

Miksi meidän pitäisi kaikkien sopia siihen yhteen ainoaan vartalonmalliin? Tätä en  vaan käsitä. Miksi ihmiset, sekä miehet että naiset, kuvittelevat että vain yhdenlainen keho on kaunis? Sitten kun kyseenalaistaa tämän kysymällä että no millaista naista/miestä pidät itse kauniina, kerrotaan että monenlainen voi olla kaunis, sopusuhtaisuus on tärkeää muttei paino tai lihasten muoto nyt ole se tärkein asia. Mutta itseltä odotetaan ja vaaditaan kuitenkin sitä täydellistä. Relatkaa ihmiset! Miksi meidän pitäisi miellyttää "kaikkia" eikö pitäisi riittää että miellyttää itseään, ja kenties sitä omaa rakastaan? Ja jos sitä rakasta ei ole, niin ettekö tahtoisi rinnallenne sellaisen ihmisen joka arvostaa teitä sellaisina kuin olette, ei vielä vähän hoikempana tai kiinteämpänä tai lihaksikkaampana?

Ei, en puollustele nyt ylipainoa. Liika on liikaa, terveysriskit ja etenkin se oma jaksaminen ovat tärkeämpiä, ja kyllä ylipainosta, ainakin merkittävästä, kannattaa hankkiutua eroon. Ihan jo sen takia että kun syö oikein on vointi niin paljon parempi, paino putoaa sitten sivutuotteena. Mutta tämä hoikkuuden ihannoiminen ottaa kupoliin. Varsinkin kun ei riitä että on hoikka, vaan sitten pitää olla tietyn muotoinen persaus ja tietynkokoiset tissit ja pitkät sääret ja luoja tietää mitä kaikkea. Mitäs jos vaan rakastettaisiin niitä lyhyitä koipiamme ja leveitä ahtereitamme, leveä takapuoli saa vyötärön näyttämään aivan mitättömän pieneltä ja lyhyillä jaloilla pääsee liikkumaan siinä missä pidemmilläkin. Isot rinnat on hankalat ja turha haaveillakaan näteistä olkaimettomista mekoista, mutta hitto vieköön näyttääpähän maha pienemmältä. Ja pienet rinnat ei kenties ole yhtä esillä kuin suuremmat mutta pukeutuminen seksikkäisiin selän paljastaviin toppeihin onkin sitten paljon helpompaa.

Kauneus, itsevarmuus ja omassa nahassaan viihtyminen on asenne ja päätöskysymyksiä. Kaikki me voimme itse tehdä työtä sen eteen, että hyväksymme ne kohdat itsessämme joista emme niin hirveästi pidä, ja rakastamme kaikkea muuta.

Terveisin Anni joka rakastaa fiftarimekkoja ja sitä tunnetta että on sellaisessa kaunis ja seksikäs.