Elämän(tapa) muutos

Koko elämä muuttuu kun alkaa tehdä oikeita päätöksiä. Pikkuhiljaa, yksi päätös kerrallaan. Ei kaikkea pidä, saati voi, muuttaa kerralla. Ei se kestä, jos koittaa ahmaista liian suuren palasen kerrallaan. Pitää antaa itselleen (ja perheelleen) aikaa ymmärtää asioita, jotta niitä päätöksiä tekee jatkossakin oikein, ja muutoksista tulee pysyviä.

Kun muistelen taaksepäin niin alussa ne päätökset oli ihan sitä luokkaa että lähdenkö kävelylle vai jäänkö sohvalle. Tai kävelyllä, menenkö pidemmän kautta, vaikka vaan vähäsen pidensin koirien pissatuslenkkiä. Ei ne silloin tuntuneet edes päätöksiltä, saati vaikutuksellisilta, mutta siitä se vaan alkoi silti. Yksi jo suurempi päätös oli se että aloin kulkea silloiset koulumatkat kävellen. Siitä tuli hyötyliikuntaa arkeen jo iso määrä. Ruokailujen suhteen päätökset oli laatua koskevia enemmän kuin määrää. Salaattia meillä ei syöty oikeastaan koskaan. Raasteita (porkkana, lanttu) joskus. Kasvisten lisääminen ruokavalioon tuli mukaan oikeastaan vasta tämän vuoden puolella. Siihen asti paino putosi vanhoillakin syömisillä, mutta olo oli kyllä välillä aika ankea. Vetämätön ja väsynyt. Ei sitä oikeastaan silloin edes tajunnut miten epäterveellistä elämää eli. Eikä sitä tajunnut mitä söi, tai miten vähän liikkui. Jotenkin sitä aina kuvitteli että meillä syödään suht terveellisesti ja että kaikki on ok. Mutta tottahan sen nyt tajuaa että kukaan 160 senttinen, joka liikkuu ja syö terveellisesti, eikä ole sairas, ei liho yli satakiloiseksi. Vikaa on ollut elämäntavoissa, ja paljon.

Joskus joku kysyy että miten mä tämän tein. Jaa-a. Mä vaan aloin tehdä niitä päätöksiä. Sen sijaan että olisin ajattelematta syönyt Antin konditorian herkullisen munkin (voi niitä aikoja) mä katsoin sitä munkkia ja tietoisesti päätin joko syödä tai jättää syömättä. Ja monta kertaa söinkin sen. Ja tulen jatkossakin syömään. Koska ei elämä voi olla seuraavan 60 vuoden ajan pelkkää kalorien kyttäämistä ja laihduttamista. Kyllä elämästä pitää nauttia. Mutta se nauttiminen pitää tehdä tietoisesti, niin ettei epähuomiossa tule mättäneeksi kolmea viikkoa putkeen karkkia ja pullaa ja sitten havahdu itsesyytöksiin kun ei onnistunut taaskaan. Kun ajattelee sitä mitä on tekemässä, tiedostaa seuraukset, voi ottaa vastuun syömisistään. Tein päätönsiä jotka vahvisti tätä uutta elämää jota kohti olin matkalla, vaikka en sitä silloin osanut visioida. Silloin ajattelin vain painoa, halusin laihtua. Nyt kun jäljellä on alkuperäiseen tavoitteeseen 1,2 kiloa ja uuteen tavoitteeseen 6,2 kiloa, niin se laihtuminen ei ole edes tärkeää. Paljon tärkeämpää on elää tätä elämää, aktiivista, liikkuvaa, tervettä. Painosta viis.

No miten se elämä sitten muuttuu? Oma olo ja vointi lienee ensimmäisenä mielessä. Kyllä, voin paljon paremmin, olen terveempi ja jaksan paremmin. Olen pirteämpi ja energisempi, mutta se ei johdu niinkään painosta, vaan siitä että syön oikein. Ja nukun hyvin. Suurempia muutoksia kuin liki 30 kilon painonpudotus ja hyvä olo, näen joka päivä lapsissani. Poijassani varsinkin, joka oli lihava vauva ja lihava lapsi. Passiivinen ja myrtynyt, koulukiusattu ja helposti suuttuva, ärimmäisyyksiin heilahteleva. Nyt hän on energinen, aktiivinen, hoikka nuori, jolla on kavereita ja tasaisempi luonne. Ruokailuja pidän isona tekijänä, ravinnosta on hävinnyt iso kasa E-koodeja ja sokeria. Edelleen tykkää pelailla tietokoneella, mutta käy myös lenkillä, harrastaa freegymiä ja telinevoimistelua, ja omaa lähestulkoon erottuvat vatsalihakset. Tyttäret ovat liikunnallisesti lahjakkaita, ovat kyllä olleet aina. Mutta esimerkin kautta olen ollut huomaavinani heissä sellaista iloa tehdä ja sitkeyttä yrittää vaikka häviökin olisi edessä. Aiemmin varsinkin vahempi luovutti heti jos koki ettei voitto ole mahdollinen.

Itsessäni huomaan varmuutta tehdä asioita, jota minulla ei aiemmin ollut. Uskon että kroppa pystyy suoriutumaan, ja siten uskallan kokeilla uusia juttuja. Huomaan leikkikentällä juoksevani tyttären perässä kierros toisensa jälkeen, meneväni portaita ylösalas kaikin eritavoin, juosten, hyppien, yhdellä jalalla, ristiin.. Ihan vaan huviksemme. Toissapäivänä olin aivan maassa kun en ehtinyt juosta kuin 1,5 km. Kaksi vuotta sitten en edes haaveillut siitä että jaksaisin edes hölkätä putkeen 1,5 km matkaa, saati juosta sitä.

Ja toki sain liikunnasta myös ammatin, vaikka en sitä harjoitakaan kovin suuressa mittakaavassa. Personal trainerin hommat ovat palkitsevia, mutta en edelleenkään koe olevani perinteinen PT joka vaan ruoskii salilla tai tekee ohjelmat ja unohdetaan. Haluaisin jotenkin paremmin päästä auttamaan niitä jotka eivät välttämättä edes tajua haluavansa apua. Etsin vielä sitä omaa polkuani, kenties se aukeaa eteeni myöhemmin. Sitä odotellessa elän tätä elämää jossa olen onnellinen ja tyytyväinen. Liikkuen ja nautiskellen, kohtuudella.

Kun herää aamulla pirteänä. Vaikkei olisi pakko nousta.

On kyllä joka aamu yhtä hämmentävää kun herää aamulla pirteänä. Jo ennen kelloa. Tai tänään ennen seitsemää, vaikkei mitään herätystä edes ollut. Olen ollut lähes koko ikäni hyvä nukkumaan, tapasin sanoa että voisin helposti nukkua kellon ympäri, ja saan unen päästä kiinni missä vaan. Muistan hyvin myös ajan kun aina väsytti, ihan sama miten pitkään oli nukkunut. Joten minulle tämä pirteys ja se että ei vaan sitten viitsi maata sängyssä kun ei kerran väsytä on aika uusia juttuja. Olen näiden muutosvuosieni, ja varsinkin viimeisen vuoden, aikana todennut että aamulla voi herätä pirteänä. Eikä se edes vaadi 10 tai edes kahdeksan tunnin yöunia.

Kun syö puhdasta, oikeaa suomalaista ruokaa, syö sitä oikeissa suhteissa ja oikeita määriä itselleen, ja mikä tärkeintä, syö sitä säännöllisesti, niin se unen laatu paranee, ja aamulla vaan on pirteämpi. Niinkuin muutenkin päivän mittaan. Jaksaa liikkua, jaksaa tehdä töitä ja jaksaa leikkiä lasten kanssa. Toki liikunta vaikuttaa myös, vaikkei muuta ehtisi kuin käydä koiran kanssa kävelyllä kirpakassa syysäässä, niin se jo vaikuttaa minulla elämänlaatuun parantavasti. Saati sitten kun saa hien pintaan ja endorfiinit jylläämään. Kun elää terveellisesti, pysyy myös terveenpänä. Tänä syksynä minulla on ollut kerran nuha. Ja silloinkaan se ei päässyt kuumeiluksi asti, vaan parani aika pian. Vielä vuosi tai pari sitten sairastin vähän väliä.

Yksi juttu vaan hämmentää vieläkin enemmän. Miten on mahdollista että kun tietää hyvät (ja muistaa huonot) puolet, tietää miten se tehdään ja tietää miten sitä ei voi tehdä, niin sitä silti siitä syömisestään välillä tinkii? Kyllä omaa kehoa, omaa mieltä ja ennenkaikkea sitä omaa jaksamista pitäisi kunnioittaa sen verran että pitäisi kiinni hyvästä ravinnosta ja ruokarytmistä. Mutta ei, olin taas liusunut elämään jossa nämä eivät toteudu ihanteellisesti. Liian vähän kasviksia, ruokaa milloin sattuu, mielihaluja, äkäisyyttä...Ei mitään herkutteluylilyöntejä tai mitään hurjaa painonnousua joka hälyyttäisi. Ihan vaan vetämätön olo ja yleinen "ei kiinnosta" asenne riittivät hälytyskelloja soittamaan. Onneksi hoksasin asian vihdoin, otin siitä kiinni ja nykäisin selkärankaa taas suoremmaksi.

Nyt takana 5 vuorokautta terveempää elämää, ja kroppa ja mieli kiittää. Ja jos se painokin sitten taas laskee niin hyvä, mutta ei ravintoa voi ajatella vaan sen pohjalta että lihooko tai laihtuuko sillä. Se vaikuttaa niin moneen muuhunkin asiaan.

vanha keino on parempi kuin pussillinen uusia?

Se on kuulkaa rakkaat lukijat päivä kolme menossa syksyn ryhtiliikettä, ja olo on aikas hieno. On se vaan jännä miten paljon hyvä ravinto ja ruokarytmi tekee ihmiselle, olo on paljon pirteämpi, heräsin vartin ennen kelloa ja ruokakin maistuu paremmalta. Liikunta rullaa, tein eilen kaksi ennätystäni, toisen heti aamulla kun kävin viideltä aamulenkillä pimeässä pakkasessa (ei ole aamulenkit olleet aiemmin yhtään mun juttu) ja sitten illalla kun kävin juoksemassa 2 km lenkin ja sain keskinopeudeksi yli 9 km/h. Se on paljon enemmän kuin olisin voinut kuvitella edes viime keväänä, saati sitten aiemmin. Enkä ollut edes mitenkään erityisen kuollut lenkin jälkeen, se alkaa 10 km/h tommosella lyhyemmällä matkalla olla aika liki... Jee :)

En edes enää tunnista sitä ihmistä joka olin ennen tämän projektini alkua. Yli satakiloinen, väsynyt, ja vaikka olen aina kuvitellut olevani ihan onnellinen ja tyytyväinen itseeni, niin se on kyllä ollut puoliksi itsepetosta ja puoliksi kuviteltua.. Nyt kun on todella hyvä olla omassa nahassaan, huomaa eron entiseen. Olin masentunut ja aloitekyvytön. En välittänyt oikein mistään. En jaksanut liikkua juuri ollenkaan ja päivät oli mössöä. Ulospäin olin iloinen ja positiivinen. Enkä mä myönnä vieläkään sitä miten hankalaa elämä oli. Mutta kyllä mä olen tosi kiitollinen ja onnellinen etten ole siinä tilassa enää. Ja ketä mä siitä saan kiittää? Ihan kuulkaa itseäni. Kukaan muu ei voi muutosta aiheuttaa, kyllä se ihan itsestä pitää lähteä. Toki apua on tukijoukoista ja motivaatiota tuo omat lapset ja esimerkki jota niille haluaa näyttää ja haluaa tarjota niille terveet eväät elämään, mutta muutos, se on täysin itsestä kiinni. Ja kuka vaan pystyy siihen. Ihan oikeasti. Ei se vaadi teräksen lujaa selkärankaa, eikä hillitöntä itsekuria. Se vaatii halua, oivalluksia ja anteeksiantoa. Ymmärrystä siitä että tie on pitkä eikä takapakki kaada maailmaa. Sit vaan jatketaan taas. Ja taas. Ja taas. Ja taas. Ei ole kyse siitä että pitää onnistua kerran täydellisesti, vaan monta monta monta kertaa ihan ok:sti.

Ja taas muutoskuvaa

Nyt kun projektia alkaa olla takana kaaaaauan, niin on noita muutoskuviakin enemmän mitä päivittää. Esimerkiksi tasan vuosi sitten olen tehnyt tälläisen kuvan:

jossa olen siis 103 kiloisena ja 85 kiloisena. No, noita farkkuja mulla ei enää ole, ne jäi suuriksi aika pian tuon kuvan oton jälkeen, mutta päätin silti koittaa ottaa samanlaisen kuvan. Joten alla kuva sitten 85 ja 75 kiloisena. Hitaasti mutta varmasti...

Sain myös ystävältäni kuvan meistä kahdesta kauan sitten lähdössä ryypiskelemään. Alla kuva, kaverin rajasin pois kun en usko että hän haluaisi naamaansa blogiini :D Pitänee ottaa hänen kanssaan samantyyppinen kuva seuraavan kerran kun mennään. Mutta tästä kyllä näkyy karu totuus tuosta lähtötilanteesta...

Hyvää syntymäpäivää!

Taas on se aika vuodesta kun mittariin tulee yksi vuosi lisää. 34 vuotta on jo tallattu pitkin maapalloa. Aina mietin että koska se vanhempi ja viisaampi juttu oikein toteutuu, mutta joka vuosi joudun toteamaan että ehkä ensi vuonna..

Vuosi sitten painoin 86,9 kiloa. Nyt 75,9 kiloa. 11 kiloa kevyempänä jatketaan siis eteenpäin. Joten jotain olen tehnyt vuoden aikana oikein. Jos kilot jakaa vuoden ajalle tasaisesti, olisi painoa pudonnut 211 grammaa viikossa. Tietenkään pudotus ei ole suoraviivaista eikä tasaista, mutta ihan mielenkiinosta laskin. Aika maltillinen tahti, mutta toisaalta maltillinen tahti lienee minulle ihan paikoillaan. Tai ainakin tähän asti. Kun ei ole ollut oikeanlaiset elämäntavat, niin menee aikaa omaksua pysyvästi ne paremmat elämäntavat. Puhumattakaan siitä etten edelleenkään oikein itse näe sitä muutosta.

Painoindeksi on nyt 28,9 ja siihen alkuperäiseen tavoitteeseen jota pidin lähes mahdottomana mutta kuitenkin tavoittelemisen arvoisena yli satakiloisena, on matkaa kolme kiloa. KOLME. En jotenkin edes tajua miten vähän on kolme kiloa. Sitten olen saavuttanut sen mihin lähdin aikanaan tähtäämään, eli 30 kilon painonpudotuksen. Toki tällä vauhdilla kolmeen kiloon menee aika tovi... semmonen 14 viikkoa :D

Tavoite myös elää, ja siirsin sitä muutamalla kilolla vielä kauemmas. Ajattelin uudeksi tavoitteeksi sellaista 7 kilon sulattelua, eli 68 kilon kieppeille jos pääsee... Tällä hetkellä ainakin tuntuu että siinä vaiheessa voisi sitten olla tyytyväinen painoon, pitää sen alle 70 kilon ja keskittyä urheilemaan ja tekemään lihaksilla toivotunlaista muotoa kroppaan. Semmonen kesäkuntoon 2016 ajatus vähän muhii mielessä, mutta katsotaan. Toisaalta mun tekis kovasti mieli ottaa nyt hetkeksi vähän tiukempi linja ja kiristellä noi kilot nopsaan pois, sit se ois tehty. Kun tän tasapainoilun ja ylläpidon mä jo aika hyvin osaan. Mutta semmonen tiukistelu ei vaan ole aiemmin ollut mulle kovin hyväksi, pää ei ole tykännyt siitä ja sit on otettu takapakkia. Mutta toisaalta jotain rutiinia ja järkeä tähän arkeen tarvitaan, että jaksan töissä ja vielä liikkuakin.

Mietintämyssyä päähän...

Ote juoksutreeneistä

On yllättävän vaikeaa tasapainoilla jalan kanssa sen suhteen miten rankasti sitä voi/uskaltaa rasittaa. Kivuilla pelotellaan, sanotaan että pahimmassa tapauksessa jos ei kuuntele oireita ja ota löysemmin, repeää koko jänne. Ja sitten on muuten pitkä juoksutauko.

Sitten kun on kuitenkin edelleen noviisi tässä aktiiviliikunnassa (vasta vajaa vuosi takana) niin ei oikein vieläkään tiedä sitä rajaa, että mikä kipu on ok ja menee ohi kun vaan sitkeästi antaa paikkojen tottua, ja mikä kipu on sitten hälyyttävää. Ja kun ei ole valmentajaakaan joka sanoisi mitä tehdään ja koska, niin joutuu vaan itse asiaa pähkäilemään. Mutta ainakin toistaiseksi olen päättänyt palata juoksun pariin, jalka kipuilee välillä, mutta ei se oikeastaan ole missään vaiheessa ollut tätä parempi... Ehkä jos se menee huonommaksi niin sitten menen ihan lekurille kysymään että mikä mättää.

Eilen jaoin peruslenkkini (n. 5km) kahtia, ja otin väliin ja loppuun 500 m kävelyä. Oli ihan motivoivaa huomata että kun keskityn siihen että pitää jaksaa 2 km, 5 km sijaan, jaksan vetää 2 km vedon paljon reippaammin. Ensimmäisen 2 km keskinopeus oli yli 9 km/h, ja palautuksen jälkeisen 2 kilometrin keskinopeus n. 8,5 km/h. Olen melko tyytyväinen, koska tähän asti keskinopeudet on pyörineet lenkeillä siellä 8 km/h pinnassa, Ja tauon jälkeen allekin. Keväällä mulle oli tärkeää että jaksoin sen 5 km hölkätä ilman taukoa. Se oli päätavoite ja kun se onnistui niin siihen fiilikseen jäi kiinni. Mutta nyt tiedän että pystyn siihen, ja voin alkaa jakamaan lenkkiä saadakseni lisää vauhtia. Hitaammin voi sitten mennä vaikka pidempää lenkkiä.

Tänään juoksutreenit ihan radalla, kun likkojen harrastus vie urheiluhallille kuitenkin.

Eilen oli muutenkin tosi hyvä päivä. Juhlittiin vähän etukäteen mun synttäriä, käytiin miehen kanssa kylpylässä lillumassa ja ulkona päivällisellä. Lopuksi vielä käytiin katsomassa miehen siskon tuoretta vauvaa. Niin pikkuista vauvaa en varmaan ole koskaan pitänyt sylissä, nuo omat kun painoi jo syntyessään liki kilon enemmän...

Lisäksi tuli tehtyä tälläinen muutoskuva, kun facebook ehdotteli muistoja kolmen vuoden takaa. Kuvien välissä siis päivälleen 3 vuotta, ja aika monta kiloa. Tuntuu että rinnat on ihan kadonneet, mutta totuus on että kun on mistä ottaa niin tottahan noissa kokoa on vieläkin... Mutta se on mihin vertaa!

Harrastaako lapsi liikaa?

Kun olin nuori, pikkusiskoni (hei vaan muru!) harrasti jotain jokapäivä, ja joskus samalla päivällä oli kaksikin eri harrastusta. Musiikki ja liikunta, ne olivat aina vahvasti mukana systerin elämässä. Silloin nuorena yläasteikäisenä olin teinisti kateellinen ja ehkä jopa vähän katkera, koska koin että siskoni sai paljon enemmän kuin mitä itse sain. Ja olihan se toki tottakin, siskolla oli monta rahaa vievää harrastusta ja häntä kuskattiin 17 km suuntaansa niitä harrastamaan, kun itse olisin vain halunnut ratsastaa, enkä saanut lähes koskaan kyytiä tai kannustusta. 

Mutta näin aikuisena sitä on tajunnut että ei kyse ole siitä että siskoa olisi enemmän rakastettu, tai suosittu. En vaan osannut pyytää. En ollut niin palavan kiinnostunut mistään (paitsi ratsastuksesta) että olisi kinunnut ja vaatinut päästä harrastuksen pariin. Kyllä minua kiinnosti (jo silloin) tanssi, musiikki ja kuvataiteet, ja kävinkin jonkun kuvataidekurssin kun ajat sopi ja päästiin siskon kanssa samalla kyydillä kotiin. Mutta en koskaan osannut etsiä harrastusmahdollisuuksia ja vaatia että pääsen mukaan. Jos jostai tanssikurssista kuulinkin, ajattelin että olen sinne liian huono, enkä sitten edes pyytänyt rahaa maksuihin tai kyytejä kotiin. Olin jo silloin tiellä lihavuuteen ja passiivisuuteen. Vain koska en uskonut itseeni, enkä uskaltanut vaatia itselleni samaa määrää apua ja tukea mitä siskoni sai. 

No, nyt kun omat lapset on sen verran isoja (alle 5-vuotiaan ei mielestäni tarvi harrastaa mitään erityisesti, kunhan ulkoilee ja leikkii paljon), on tämä harrastuskysymys tullut ajankohtaiseksi. Pojastani jo aiemmin puhuinkin, kuinka pystyin näkemään sen että poika oli matkaamassa omia jalanjälkiäni kohti lihavaa aikuisuutta. Mutta reitin voi muuttaa. Lasta voi ohjata kohti oikeita valintoja. 

Vanhin poika on nyt siis kahden eri lajin parissa, jotka toki tukevat toisiaan, mutta ihan puhtaasti hyvänolon liikuntaa ilman kisa-aikeita. Sellaista yleistä kehitystä ja kehonhallintaa vahvistavaa treeniä, jossa on kivaa. Tytöilläkin on usemapi harrastus, on freegym, baletti, ratsastus ja vanhemmalla vielä lisäksi telinevoimistelum eikä kisoista puhettakaan. Kaikki urheilu ei ole kisoihin tähtäävää, ja se on hyvä juttu. Toinen pojista taas painii ja pelaa jalkapalloa, eikä ole liioiteltua sanoa että hän on jo nyt kilpaurheilija. Harjoitusmäärät on siis suuret. Mutta poika tykkää siitä, treeneissä on kivaa ja hän itse haluaa myös kisata.

Minusta kukaan meidän muksuista ei harrasta liikaa, ja vanhimmalle olen jopa suunnitellut vielä yhtä harrastusta lisää. Harrastukset, oli ne sitten liikunnallisia tai ei, on hyväksi lapselle. Toki paljon vaikuttaa se millainen ryhmä kohdalle osuu, millaiset valmentajat ja miten lapsi itse kokee harrastamisen, mutta se että elämässä on rutiinia, ja lapsi oppii menemään treeneihin myös silloin kun ei oikein kiinnostaisi, ja huomaa että siellä oli kuitenkin kivaa, auttaa myös aikuisena. Siellä myös oppii sosiaalisia taitoja ja saa kavereita, ja liikunnallisuus tulee sitten hyvänä bonuksena. Ja milloin lapsi on harrastuksessa, on hän poissa "pahanteosta". Ja kokee myös että häntä kannustetaan ja tuetaan asioissa, kun vanhempi kuitenkin viimekädessä on vastuussa siitä että sinne treeneihin mennään ja maksaa maksut, ja osallistuu muutenkin lastensa menoihin.

Milloin sitten lapsi harrastaa liikaa? On vanhempien vastuulla valita lasten harrastukset, harrastemäärät ja rankkuus. Jokaisen pitäisi tuntea oma lapsensa niin hyvin että pystyy sen tekemään. Toiselle sopii kerta viikkoon, toiselle vaikka joka päivä. Alle 16-vuotiaalla ei juuri pitäisi olla valtaa sanoa milloin harrastaa ja mitä, vaan vastuu on vanhemman. Lapsi ei voi itse päättää, tai käy niinkuin minulle, enkä harrastanut sitten enää mitään muuta kuin lukemista (verrattavissa muuten nykyajan pelikoneisiin, mielestäni, vaikka sivistävänä pidetäänkin). Mutta jos koulu kärsii, lapsi on väsynyt ja haluton, stressaa liikaa, ei vaikuta terveeltä, niin on menty metsään jossain ja lujaa. Lapsen pitää kuitenkin saada olla lapsi, ja ensisijainen lapsen homma leikkimisen ja peuhaamisen lisäksi on koulu. Lapsen elämän (eikä kyllä aikuisenkaan) ei pidä olla pelkkää suorittamista ja juoksemista harrastuksesta toiseen.