Liikunnanriemu ja mistä se oikein tulee??

Kun olin lapsi, tykkäsin liikkua siinä missä muutkin mukulat 80-luvulla maalla. Koulumatkat kuljettiin aina omin voimin, pyörällä, kävellen, suksilla tai potkukelkalla. Kavereita jos tahtoi nähdä niin ei ketään ollut kuskaamassa naapuriin, ihan itse piti kipaista. Kuitenkin muistan jo lapsena ajatelleeni etten ole liikunnassa yhtä hyvä kuin muut, en osannut kiivetä puuhun (paitsi oman pihan pihlajaan ja hopeapajuihin) enkä jaksanut juosta yhtä pitkään ja lujaa kuin kaverit. Olin kankeampi ja kömpelömpi.  Mutta en silloinkaan vaatinut itseltäni enempää vaan hyväksyin sen ja olin sitten vaan huonompi.

Koululiikunta ei tuonut yhtään sen enempää onnistumisen tunteita, pakollisissa hiihtokisoissa olin aina joko toiseksi viimeinen tai viimeinen, ja yleisurheilu tai pesäpallo ei sujunut sen paremmin. Kotona ei osattu tai ehditty oikealla tavalla kannustaa liikkumaan, joten liikunta jäi koulun ja leikkien varaan. Teini-iässä onneksi innostuin lenkittämään koiraa, käveltiin oikeasti pitkiäkin lenkkejä (8-20 km) ja rämmittiin metsissä. Mutta mitään muuta liikuntaa en sitten harrastanutkaan, satunnaisia ratsastustunteja lukuunottamatta. En koskaan ollut paikalla silloin kun kaverit treenasi ja hikoili, joten vain oletin että ne on luonnostaan lahjakkaampia, parempia ja hoikempia. En tajunnut että saadakseen tuloksia pitää harjoitella. Siitä se kierre varmaan on alunperin lähtenytkin, tämä harhaluulo on ollut päässä iskostettuna syvälle.

Yläasteella ja lukiossa jo inhosin koululiikuntaa. Tein vähän enemmän mutten vieläkään haastanut itseäni, Tai halunnut etsiytyä liikunnan pariin. Pelkäsin epäonnistumista ja halusin pysyä mukavuusaluellani. Olin ujo ja epävarma, vaikka pärjäsinkin koulussa ja olin sosiaalisissa tilanteissa kohtuu edukseni. Liikunta tunnin jälkeen sydän hakkasi tuhatta ja sataa pitkään, ja olo oli kauhea. En kokenut minkäänlaista mielihyvää tai liikunnan riemua.

Joten mistä tämä hyvä olo ja tahto tehdä ja liikkua nyt oikein kumpuaa?

Suurin muutos on tietenkin täysin asenteellinen. Olen päättänyt että laitan elämäni kuntoon, niin henkisesti, fyysisesti kuin taloudellisesti. Olen päättänyt opetella uudet elämäntavat. Olen aina ollut perus positiivinen, joten jos kerran jokatapauksessa liikkuminen ja terveellinen ravinto tulevat kuulumaan elämääni jatkossakin, niistä on sama löytää nautintoa ja iloa. En enää halua jäädä mukavuusalueelleni, vaan haluan haastaa itseni ja jos en tee sitä, suorastaan sisuunnun ja sitten haastetaan kaksin verroin.

Tottakai muutos on ollut hidas. Olen kasvanut ihmisenä ja kokenut asioita jotka ovat melko pysäyttäviä. Siinä menee elämän arvot aikalailla uusiksi, kun tajuaa että kaikki mitä nyt on, voi huomenna olla jo poissa. Muutos ei tosiaankaan ole tapahtunut viikossa tai kahdessa, vaan prosessi alkoi jo ennen juhannusta 2013 kun olin painavimmillani, ja pyörähti oikeasti todella käyntiin Jarnon itsemurhasta tammikuussa 2014. Siitä asti olen kehittynyt ja pyöritellyt näitä asioita, ja nyt sitten viimevuoden lopulla aloin olla valmis haastamaan itseni myös liikunnan saralla.

Toinen iso tekijä on ruokavalio. Syön oikein, joten jaksan paremmin. Uskon vakaasti että tämä uusi ruokavalio on iso tekijä siinä että liikkuminen on nyt ollut helpompaa. Olen vältellyt hiilareita, ja mitäs ne lihakset käyttävätkään energiakseen? No hiilareita! Näin yksinkertaistettuna. Sekä ravitsemustieteen opinnoissani että koulun liikuntafysiologiassa on näitä asioita käsitelty melko syvällisesti, kaikkine kauheine sanahirvioineen ja termeineen, juurta jaksaen, ja voin todeta että vaikka vähähiilarinen ruokavalio on hyvä laihduttajalle, ja oikein koostettuna varmasti eduksi terveydelle, niin paljon (ja suurella teholla) liikkuvalle se ei kovin hyvin sovellu. Silti syön itsekin edelleen hiilaritietoisesti, ja vältän sokeria ja valkoisia jauhoja yms. Perunakaan ei ole suuressa suosiossa, mutta pidän kuitenkin huolen että saan riittävästi hiilareita, siinä missä hyviä rasvoja, proteiineja ja energiaakin.

Kolmantena on sitten se kohonnut kunto. On makeaa huomata edistyminen ja se miten jaksaa enemmän ja paremmin ja voi haastaa itseään siitä innostuneena vielä lisää. Aiemmassa elämässäni ei koskaan jumpannut kotona, tai jos jumppasinkin, luovutin ennenkuin tuli edes kunnolla hiki. Emmä jaksa ja emmä pysty... Mutta perkule, jaksanhan mä! Ja pystyn! Esimerkiksi tänä aamuna selkääni särki niin etten aamulla päässyt sängystä ylös. Mulla on ennenkin ollut satunnaisia selkäsärkyjä, joten sinänsä kipu oli täysin tuttu. Kirosin raskaasti, itketti ja masensi, koska tiesin etten pysty ajamaan tunnin koulumatkaani, ja päivä jää väliin. Poikani auttoi minut ylös ennen kouluun lähtöään, että pääsin vessaan ja aamupalalle. Siinä sitten aamupäivän aikana selkä vähän vertyi, eikä sattunut ihan niin kovin. Ja silloin mulla napsahti tämä uusi minä aivoissa päälle. Päätin että tämähän ei mua nyt lannista, ja aja sohvalle makaamaan koko päiväksi niinkuin ennen. EI,

Joten kaivoin youtubesta 45 minuutin treenin ja eikun hommiin. Sykevyökin löytyi sopivasti, joten pääsin seuraamaan sykkeitäkin. Alkulämmittelyissä otti alkuun kipeää, enkä ihan kaikkia liikkeitä pystynyt tekemään samalla tavalla kuin videolla, mutta tein sitten helpotettuna. Ja kun treeni oli ohi olin litimärkä hiestä ja huohotin, mutta muuten olo oli mahtava.  Kyllä tuo liikunta vaan oikeasti on ihmelääke.

Nyt selkää vähän aristaa, mutta pystyn sen kanssa täysin toimimaan. Harkitsin jo jos ajelisin loppupäiväksi kouluun, mutta koska ehtisin vain 2 tunniksi salille, ja talous on tiukilla (bensa maksaa aikas mukavasti), päätin kuitenkin jäädä kotiin. Saan opettajalta tietää mitä tekivät ja joko oma mies tai PT opiskelijat saa sitten näyttää ne mulle myöhemmin.

Niin ja mitä tulee vaakaan, niin olo on nyt ollut tosi hyvä kun ei tarvi miettiä koko vehjettä.

Ikuisen laihduttajan syndrooma

Tiedättekö sen tunteen kun päivän suunnan määrää se onko vaakan lukema pienempi vai suurempi kuin edellisenä aamuna? Kun se vaaka on se joka määrittää sen onko onnistunut vai epäonnistunut. Kun miinusmerkkinen lukema aiheuttaa suurta onnea ja plusmerkkinen suurta murhetta? Se on se laihduttajan epäjumala jota palvotaan ja joka on suurempi mittari kuin oma olo tai mittanauha. Ja se on aivan typerää. Sairasta jopa. Juuri siitä olen halunnut päästä eroon.

Olen viimeaikoina onnistunut melko hyvin siinä etten ajattele olevani laihdutuskuurilla. Liikunta on ehdottomasti ollut yksi tekijä, olen heittäytynyt kaikken uuteen niin suurella innolla etten ole ehtinyt miettimään kiloja. Mutta silti se puntari oli kokoajan menossa mukana, ja huomasin että kun paino sitten ei laskenutkaan sitä tahtia kuin olisin toivonut (eihän se koskaan) niin aloin ahdistua. Onneksi hoksasin tämän ajoissa, ja juttelin asiasta mieheni kanssa, ja siskoni kanssa. On muuten tosi tärkeää että on ihmisiä joille voi puhua olotiloistaan, silloinkin kun kaikki ei tunnu menevän putkeen. Silloin sitä tukea eniten tarviikin.

Miehen kanssa jutellessa tajusin että ne kasvikset on jääneet taas turhan vähiin. Ne ihan oikeasti on se jolla nuo ruokailuun liittyvät mielihalut pysyy kurissa. Ne täyttää vatsaa, niitä on ilo syödä, terveellisyydestä nyt puhumattakaan. Pitää vaan muistaa ostaa niitä kotiin kunnolla, ja käyttää.

Niin siitä vaakasta piti sanoa. Että heitän sen kaappiin. Siitä loppui onneksi sopivasti patterit, enkä varmana laita siihen uusia. Olen kauhean tyytyväinen siihen miten liikun ja syön, ja jatkamalla samaan malliin vähintäänkin kiinteydyn ja saan kaipaamaani muotoa, ja todennäköisesti kilotkin pikkuhiljaa karisee. Joten MIKSI minä stressaisin siitä vaakasta. Kiire mulla ei ole, ja päivä päivältä olo on vahvempi ja parempi. Ja näytän nyt jo hyvältä. Joten vaaka pois. Mittanauha saa toimia rajoittimena ettei paino lähde uudestaan nousuun. Ja voin silloin tällöin käydä salilla puntarissa katsastamassa tilanteen.

Tänään kiskaisin päälleni t-paidan ja tajusin et hitsit, täähän on mun pojan. :D Joko mun lapseni on suurempi kuin ajattelinkaan tai mä olen pienempi kuin ymmärsinkään. Todennäköisesti vähän molempia.

Salikissa (NOT)

Tänään menin salille ennen koulua, koska koulu alkoi vasta 11 lounaalla, joten oli hyvin aikaa käydä vähän hikoilemassa koulun salilla. En ole käynyt vapaaehtoisesti salilla ennen tämän koulun alkua ainakaan 12 vuoteen, ja silloinkin taisi kyseessä olla sellainen kerta että kaveri raahasi mukaan henkiseksi tueksi. Ja yksin en ole ollut salilla koskaan. Ok, tämä sali on pieni ja tosiaan vain meidän opiskelijoiden käytössä, mutta siten sinne oli mukavan pieni kynnys mennä. Se oli myös näin maanantai aamupäivällä tyhjillään, sain ihan yksikseni äheltää.

Haluan että liikunta jää minulle elämäntavaksi myös koulun jälkeen, joten koitan liikkua myös ns. omalla ajalla. Ja koska salille en pääse koulun puolesta ennenkuin torstaina, oli päätös helppo tehdä. Koen että tarvitsen vähän enemmän toistoja ja muistelua siihen mitä siellä on tehty, jotta voin sitten jatkossakin käydä siellä myös itsenäisesti.

Vähän oli alkuu orpo olo että mistäs sitä nyt sitten aloittaisi, mutta kuntopyöräiltyäni vähän alkuun aloin vaan muistelemaan mitä edellisillä kerroilla oli opettajan kanssa tehty ja aloin vain tekemään. Hienoa oli huomata että sain jo käyttää painavampia painoja, ja peilistä pystyi itsekin valvomaan että liike tulee tehtyä puhtaasti. Olen oikeastaan jopa vähän ihmeissäni että pystyin haastamaan itseni ilman että kukaan oli paikalla luomassa painetta. Uskalsin ehkä kokeilla jopa vähän isompia painoja kuin olisin kokeillut jos olisi ollut yleisöä. Pyrin kuitenkin tekemään paljon toistoja, ja useita sarjoja, ja sarjan alkaessa uudelleen otin vähän isomman painon. Kyllä sain hien pintaan ja hengityksen kiihtymään ihan yksiksenikin.

Keskityin aika paljon ylävartaloon, tein vain pari sarjaa kyykkyjä tangolla. Luulen että saan laittaa jatkossa tankoon vähän painoakin noissa kyykyissä. Kyykyt menivät siis lähinnä lämmittelystä. Sitten tein jalkaprässissä 15 toiston sarjaa useamman kerran. Painoa oli sen verran että viimeiset 4 toistoa meni aina vähän vaikeasti, ja sarjojen välissä lepuutin hetken jalkoja. Mutta siinä oli oikeastaan alavartalon treenit, keskityin opettelemaan oikeita liikeratoja vapailla painoilla, joten kädet ja hartiat sekä selkä saivat enemmän treeniä.

Siinä pusertaessani viimeisiä toistoja viimeisestä sarjasta penkkipunnerruksena, kymmenen kilon paino kummassakin kädessä, en voinut kuin ihmetellä kahta asiaa. Ensinnäkin sitä miten vasta pari vkoa sitten sama liike 2,5 kilon painoilla tuntui ihan riittävän raskaalta, ja toiseksi sitä, että tekeekö nämä somen fitnesskissat siellä salilla yhtään mitään? Siis muuta kuin ottavat kuvia? Mitä mä olen niitä nähnyt niin päällä on merkkivaatteet, meikit naamassa, suu mutrulla ja pylly pystyssä olevat hyväkuntoisen näköiset tytöt siellä keikistelee. Itseäni katsoi peilistä täysin räjähtäneen näköinen punainen, hikinen ja täysin uupunut nainen. Ei tosiaankaan tehnyt mieli siitä penkistä hypähtää keikistelemään kameralle.

Olen kuitenkin koittanut aina treenin jälkeen ottaa kuvan. Miksi? No, olo on aina niin valtavan hyvä, että haluan ottaa kuvia, ja koittaa löytää sen hyvän olon myöhemminkin kuvien kautta. Joten tässä nyt sitten sohvaperunan salfiet.

ravinto ja ruoka ja syöminen.

Terveellisen ravitsemuksen tärkeydestä kuulemiselta ei varmaan ole kukaan välttynyt. Kaikki me periaatteessa tiedetään miten pitäisi syödä, vähärasvaisesti, paljon kasviksia ja vihanneksia, jonkun verran hedelmiä ja marjoja, täysjyväviljoja, kalaa, vähärasvaista lihaa. Lautasmallin on nähneet varmaan kaikki ja herkkujen ja valmisruokien vaarallisuuskin on tiedossa. Mutta kuinka moni ihan oikeasti on ottanut selvää miksi meidän pitäisi syödä niinkuin viralliset ravintosuositukset suosittelevat? Monelle vastaus on paino, välttääkseen painon nousua tai laskeakseen jo noussutta painoa. Mutta painonhallinta on loppujenlopuksi aika pieni syy syödä ns, oikein. Toki oikea ravitsemus usein johtaa sopivaan painoon, mutta voi syödä terveellisesti vaikka saisikin energiaa omaan kulutukseensa nähden liikaa tai liian vähän. Ja jos ainoa syy syödä jonkun itselle vähän vaikealtakin tuntuvan tavan mukaisesti on paino, en usko että tulokset ovat välttämättä kovin hyviä. Jos ei tiedosta sitä mitä ravinto oikeasti meille merkitsee, on huomattavasti paljon helpompi sortua pikadietteihin tai noudattamaan jotakin netissä kulovalkean tavoin etenevää muotidiettiä, joilla ei saada pysyviä tuloksia.

Totuus on kuitenkin paljon monimutkaisempi asia. Viralliset suositukset ovat hyvä lähtökohta, mutta niitä ei voi soveltaa yksilön ruokavalion suunnitteluun. Ihminen kun on yksilö, ja niin energiankulutukseen kuin ravintoaineiden tarpeeseen ja imeytymiseenkin vaikuttaa todella moni asia. On hyvä hankkia itselleen jonkinlainen perustietämys ravitsemuksesta, jotta voi sitten netin informaatioähkyä aiheuttavista tiedoista poimia ja soveltaa itselleen sopivan ruokavalion. Parasta olisi tietenkin saada ammattilaisen tai muuten asiaan hyvin perehtyneen ihmisen juuri sinulle suunnittelema ruokavalio, mutta käytännössä se ei ole likikään aina mahdollista. Itse olen onnekas kun mieheni on asiaan perehtynyt ja suunnitellut minulle ruokavalion jota voin noudattaa nyt kun itse vasta opiskelen alaa.

Keho tarvitsee energiaa ja tiettyjä ravintoaineita voidakseen hyvin, toimiakseen optimaalisesti ja pysyäkseen terveenä niin lyhyellä kuin pitkälläkin tähtäyksellä. Kun syö riittävästi, löytää itselleen sopivan ruokarytmin ja koostaa ateriat monipuolisesta, mahdollisimman puhtaasta, vähän käsitellystä ja ravinnerikkaasta ravinnosta, ei ihan kamalasti voi mennä mönkään. Syömisestä tulee melko helppoa, ja mielihalut vähenee.

Kunnes tulee sitten se MUTTA. Se itse syöminen ei sitten kuitenkaan aina ole niin yksinkertaista. Milloin rytmi sekoaa töiden, harrastusten, juhlien tai lomien takia, milloin tulee syötyä liian vähän ja napostelun himo iskee, tai sitten vaan on viikko ennen kuukautisia ja hemmetti että tekee mieli vetää kuvun täydeltä herkkuja. Nimimerkillä tää viimenen viikko on ollut aivan tuskaa ruokailujen osalta.

Liikuntaa olen saanut paljon, ja olen nauttinut siitä todella hurjasti mutta ruokailut... Se alkoi risteilystä, sen jälkeen oli vaikea syödä oikein. Sitten oli Runebergin päivä ja koulussa oli jälkkärinä runebergintorttu, jota en pystynyt välttämään. Rahat on vähissä joten ei ole tullut ostettua kotiin riittävästi hedelmiä ja kasviksia, ja himot syödä kaapit tyhjiksi ihan kaikesta on valtavat. Aivan kamala olo. Puntari näyttää plussaa, enkä tiedä johtuuko se liikunnasta, syömisestä vai lähestyvistä kuukautisista, ja vituttaa ja huomaan itsessäni halun vähentää ruokailua. Mutta sitä en vaan VOI tehdä, koska sitten ainakin sorrun vanhoihin tapoihin ja alan syömään taas mitä sattuu. Huoh.

Nyt lienee parasta viskata puntarilla vesilintua, purra hammasta kassalla kun täti kertoo miten kallista terveellinen ravinto onkaan, ja syödä paljon. Kasviksia. Ja liikkua siitä ihanasta liikkumisen ilosta.

Voihan kyykky!

On muuten aika liikuntapainotteisia ollut viimeaikoina nämä mun päivitykset. Mutta olen niin fiilikissä kaikesta tästä uudesta ihanasta liikkumisesta, että ei tule muuta mieleenkään.

Eilen oli salilla kyykkyjä (pelkällä tangolla, joka tosin painaa sekin 20 kg) ja olkapäitä vahvistavia liikkeitä, tänään jalkaprässi, selkää, ojentajia ja ah niin ihanan kamalia askelkyykkyjä. Aiemmilla kerroilla sali ei ole varsinaisesti tuntunut raskaalta, vaikka onkin tuntenut tehneensä, mutta tänään oli mun ryhmässä vaan yksi toinen tekijä, joten ei juuri tullut lepoa sarjojen välillä. Hiki virtasi. Varsinkin kun mun kaverina oli ihminen joka harrastaa voimailua jossain määrin, ja jos se katsoi että mulla meni kevyen näkösesti niin iski seuraavalle kerralle lisää painoja... Mutta kaikkein kamalimpia oli ne askelkyykyt. En ole oikein koskaan osannut niitä, en ole uskaltanut ottaa riittävän pitkää askelta, enkä ole laskeutunut tarpeeksi alas. Aina on tuntunut niin pahalta ja huteralta, etten sitten oikeastaan ole kunnolla edes yrittänyt. No, nyt oli eilisestä jo reidet kipeänä, joten aika tuskaista se oli. Huteraan oloon auttoi vähän 5 kg käsipainot, ja niin sitä sitten tehtiin 30 toistoa eteen kummallakin jalalla, ja samaten taakse. Ja voi apua miten tuskaisia oli viimeiset viisi... Mutta kaikki tein. Ja sen kyllä tuntee.

Huomenna olisi sitten 3*45 min jumppaa. Personal trainer opiskelijat pitää, en tiedä yhtään mitä jumppaa. Mutta veikkaan että olen tuollaisen satsin jälkeen aika kuollut. Onneksi viikonlopun saa levätä...

Vaaka on näyttänyt korkeampia lukemia nyt, mutta koska en ole syönyt enempää kuin ohjessa sanotaan, vaikka onkin ollut nälkä kokoajan, niin luulen että kyseessä on vaan se että lihakset kerää nestettä kun niitä olen käyttänyt nyt paljon enemmän kuin aiemmin.

voihan loukkaantumiset

Silloin edellisessä elämässä, silloin sohvaperunana, kun en liikkunut ja söin mitä sattuu, ainoat kipuni olivat selkäkipuja tai painavan ruhoni alla nitisevän kroppani kipuja. Miten olisin voinut saada niitä terveitä lihaskipuja, kun en liikkunut. Se on sitä hyvää kipua, kun tietää tehneensä. Mutta sitten on se ei niin kiva kipu, joka samaten liittyy liikkumiseen. Onnekseni en ole onnistunut telomaan itseäni pahemmin, mutta ei tämä pieni haaverikaan kivalta tunnu. Sattuu, ja turhauttaa valtavasti kun ei pääse liikkumaan niinkuin haluaisi.

Odotin tämänpäivän spinningiä kovasti. Koko viikon kahvakuulasta asti olen odottanut seuraavaa hikirääkkiä. Ja mites kävi. No, eilen illalla koira pölli tyttären leivän pöydältä, ja meitsi teki sellaisen jättiloikan vasemman jalan varaan, samalla kyykistyen ja kurotellen koiraa, ettei se pääse karkaamaan palkintonsa kanssa, vaan saan siltä leivän pois. No, ennen laihtumista ja liikkumista en olisi edes ajatuksissanikaan tehnyt tuollaista liikettä. Nyt se tuli aivan ajattelematta. Mutta vähän sit kuitenkin taisi kroppa luulla liikoja itsestään, koska samantien tuolla takareidessä tuntui siltä että joku tunkee sinne puukkoa sisään. Ensimmäiseen 10 minuuttiin en varannut jalalle ollenkaan ja itkukin tuli kun sattui niin pirusti. Äiti soitti sopivasti siihen saumaan, taisi vähän säikähtää kun alkoi vaatimaan että lääkäriin lähtisin... Mutta jotenkin ajattelin että ei se nyt oikeasti hajonnut se jalka, vähän valmiiksi rasittuneet lihakset vaan kramppasivat suojellakseen itseään. Ja taisin olla oikeassa, sillä pikkuhiljaa sitten helpotti.

Yöllä asennon vaihtamiseen heräsin kun sattui, ja aamulla jalka oli taas pahempi, kun oli ollut liikkumattomana. Aamun mittaan vertyi sen verran että pääsin kouluun (vaikka kytkimen pohjaan painaminen ei ollut kivaa) mutta spinning jäi sitten väliin. Jalka ei tykännyt sitten yhtään pulpetissa istumisesta eikä koululta pois lähtiessä enää se ajaminenkaan meinannut onnistua.

No, ajelin itkua niellen kotiin, pettymyksestä, en kivusta. Teki mieli potkaista kuntopyörää, joka suorastaan ilkkuen oli keskellä olkkarin lattiaa. Mutta päädyin sitten tämän uuden periksiantamattoman minäni kanssa kokeilemaan tuota omaa, tuttua ja turvallista kuntopyörää, ja huomasin että sillä pystyin polkemaan. Virittelin kännykän HIIT sovelluksen päälle, 50s työtä ja 40 s lepoa, 13 toistoa, ja alkulämmittelyn jälkeen annoin mennä niin että pyörä vinkuu. Voin sanoa että vaikka tuosta ei ajallisesti tullut kovin pitkä pätkä, niin kun joka toiston välissä käänsin tehoja kovemmalle, niin olin aika hikipuhki kun känny hälytti loppuverkan merkiksi. Mut oli muuten voittajafiilis. En ole tuolla teholla liikkunut kotona varmaan koskaan. Olen aina pysynyt sillä mukavuusalueellani. Nyt se on taakse jäänyttä elämää. Kevyet venyttelyt jaloille ja kylmää kipeään takareiteen, ja hyvä mieli että liikuin, kun vanha minä olisi lösähtänyt sohvalle syömään.

Piti oikein ottaa kuvakin itsetyytyväisestä nassustani :D

Elämästä pitää nauttia!

Olipas ihana ja rentouttava vapaa! Ei lapsia, ei koiria, ei murheita, vaan itämeren aallot ja oma rakas. Ja ruokaa ja juomaa sen kummemmin diettiä ajattelematta. Kylläpä oli mukava oikein laittautua ja olla omastakin mielestään tosi kaunis. Jokaisen naisen pitäisi kyllä saada tuntea itsensä kauniiksi, ainakin silloin tällöin. Ja se ei ole kiinni painosta, vaan olosta ja asenteesta.

Tänään sitten hyvin levänneenä (hahhah, ehkä henkisesti, vaan fyysinen lepo jäi aika vähiin) takaisin koulunpenkille. Oli liikuntafysiologiaa. Huomenna on sitten elämäni ensimmäinen spinning tunti, ke ja to kuntosalia, ja pe personal trainer opiskelijoiden vetämää jumppaa, 3*45 min. Jos tässä koulussa ei opi ottamaan liikuntaa elämäntavaksi ni ei sitten missään! Odotan innolla kaikkea uutta, ihan parhautta.