Tässä on selvästi ollut nyt sellainen aktiivisemman elämän tovi, päässä on tapahtunut paljon oivalluksia ja olen tehnyt paljon ajatustyötä, ja sitten taas vastaavasti se varsinainen treenaaminen on ollut vähäisempää. Olen harrastanut lähinnä hyvänmielen liikuntaa, en niinkään treenannut tavoitteellisesti. Salilla pääsin käymään kokonaisen yhden kerran ja sitten iski sitkeä flunssa, mutta kyllä se salikärpänen taas vähän puraisi.
Eilen kävin hetken mielijohteesta juoksentelemassa pitkästä aikaa. Kävin ihan urheilukentällä, vähän hölköttelyä ja vähän sprinttejä, ja testimielessä juoksin myös sen pelottavan 12 minuuttisen. Edelleen jäin kohtalaisen puolelle, niinkuin kahdella edelliselläkin kerralla. Mutta ei voi silti olla kovin pettynyt, koska hyvän rajaan olisi tarvinnut kiriä vain 180 metriä. Ekassa cooperissani olin juoksun jälkeen aivan finaalissa. Makasin radalla ja opettelin hengittämään uudelleen. Keuhkot oli tulessa. No, nyt menin vain 100 m pidemmälle, mutta mietin jopa hetken että kokeilisko uudestaan nyt kun on lämmennyt kunnolla. Eli hengästyin joo, ja tuntui, mutta helposti olisin voinut jatkaa. Eli kun saan kaverin kirittäjäksi niin se hyvän raja paukahtaa kyllä rikki. Yksinään minun on hankala vaatia itseltäni tarpeeksi tehoja, tulee helposti mentyä siellä mukavuusalueella vaan.
Siinä sitten pimenevässä illassa loppuverkkana kävellessäni ajattelin että on tämä elämä nykyään aika erilaista. Silloin yli satakiloisena, vajaa 4 vuotta sitten, en jaksanut juosta edes lyhtytolppien väliä. Kävelykin oli hidasta ja hikistä. Ja nyt, lähden huvikseni juoksentelemaan, puolituntia menee kuin siivillä, ja missään vaiheessa ei tule edes ikävä olla. Olo oli sen jälkeen aika hyvä ja levollinen. Tästä on hyvä jatkaa.
torstai 20. lokakuuta 2016
keskiviikko 19. lokakuuta 2016
Leikkiminen on kivaa!
Aikuistenkin pitäisi leikkiä enemmän. Se on niin kivaa, että miten sitä tulikin lopetettua ollenkaan :D Tämä oli päällimäinen ajatus eilisen temppujumpan jälkeen, missä tehtiin muutakin, mutta myös leikittiin hippaa. Ja se oli hauskaa. Niiiiiin hauskaa. Vanhemmat ja lapset innostui, ja itsekin innostuin. Pitäisi selvästi leikkiä useammin, se tekee hyvää niin keholle kuin mielelle.
Ehkä liikunta monelle korvaa leikkimisen. Samaa hyvänolon tunnetta tuo lenkki tai painojen nostelu. Ryhmäliikunnassa saa jopa sen porukassa tekemisen mukaan liikuntaan. Mutta ei se silti ole samanlaista kuin leikkiä muiden kanssa. Leikkiminen on kivaa, siksi mä olenkin viihtynyt aina koulutuksissa joissa osallistujat pistetään leikkimään ja vähän kisailemaankin. Saa luvan kanssa olla vielä vähän kakara. Siinä joutuu luopumaan rajoituksistaan ja siitä ajatuksesta että ei kehtaa. Pitää heittäytyä. Ja se heittäytyminen ehkä luo sen euforisen fiiliksen.
Ehkä pitäisi yrittää kanavoida tuota leikkimisen tuomaa fiilistä muualle omaan tekemiseen myös. Semmosta iloa ja riemua siitä että on elossa. Uskallusta heittäytyä ja luottaa siihen että ei se ainakaan pahasti satu jos menee nurin.
Lapsellisena on helppo heittäytyä välillä lapselliseksi. Omien muksujen kanssa leikkiminen on sekin kivaa, mutta on siinä selkeä sävyero siihen että leikkii muiden aikuisten kanssa. Mutta haastan silti kaikki vanhemmat leikkimään tänään muksujen kanssa. Mielellään ulkona, ja juosten, tai ainakin niin että tulee kuuma :D
Ehkä liikunta monelle korvaa leikkimisen. Samaa hyvänolon tunnetta tuo lenkki tai painojen nostelu. Ryhmäliikunnassa saa jopa sen porukassa tekemisen mukaan liikuntaan. Mutta ei se silti ole samanlaista kuin leikkiä muiden kanssa. Leikkiminen on kivaa, siksi mä olenkin viihtynyt aina koulutuksissa joissa osallistujat pistetään leikkimään ja vähän kisailemaankin. Saa luvan kanssa olla vielä vähän kakara. Siinä joutuu luopumaan rajoituksistaan ja siitä ajatuksesta että ei kehtaa. Pitää heittäytyä. Ja se heittäytyminen ehkä luo sen euforisen fiiliksen.
Ehkä pitäisi yrittää kanavoida tuota leikkimisen tuomaa fiilistä muualle omaan tekemiseen myös. Semmosta iloa ja riemua siitä että on elossa. Uskallusta heittäytyä ja luottaa siihen että ei se ainakaan pahasti satu jos menee nurin.
Lapsellisena on helppo heittäytyä välillä lapselliseksi. Omien muksujen kanssa leikkiminen on sekin kivaa, mutta on siinä selkeä sävyero siihen että leikkii muiden aikuisten kanssa. Mutta haastan silti kaikki vanhemmat leikkimään tänään muksujen kanssa. Mielellään ulkona, ja juosten, tai ainakin niin että tulee kuuma :D
sunnuntai 16. lokakuuta 2016
Minäkuvaa etsimässä
Olen aiemminkin pyöritellyt sekä mielessäni että täällä blogissa aihetta, joka on monimutkainen ja vaikea. Nimittäin minäkuva, sen päivittäminen vastaamaan todellisuutta, ja sen vaikutus arkeen.
Itse olen n. 11-vuotiaasta asti määritellyt itseni lihavaksi. Suurimman osan ajasta se ei ole edes pitänyt paikkaansa, mutta olen itseni niin kokenut, ja omaksunut identiteettini sen pohjalta. On oikeastaan aika surullista miten onkin eksynyt siihen loputtomaan suohon, että pitää itseään lihavana, ja sitten vielä määrittelee sen mitä voi tai ei voi tehdä sen perusteella että on lihava. Kun eihän sen nyt pitäisi niin mennä. Ei painon pitäisi olla se joka kertoo mihin ihminen pystyy tai ei pysty, tai millainen joku on. Sitä vastaan olen taistellut jo pitkään, ja puhunut ja vaahdonnut ja kirjoittanut siitä kuinka paino, oli sitä sitten liikaa, sopivasti tai liian vähän, ei määrittele sitä millainen joku henkilö muilta ominaisuuksiltaan on. Ja olen uskonut ihan todella niin, ja taistellut niitä stereotypioita vastaan. Kaikkialla paitsi omassa päässäni, kaikkien paitsi itseni kohdalla. Itselleni olen tiedostomattani antanut luvan piiloutua lihavuuteni taakse, todeta etten pysty koska olen lihava, tai en voi tehdä jotain koska olen liian suuri. Miten paljon sitä onkaan itseltään kieltänyt, miten paljon rajoittanut omaa elämäänsä, jopa uraansa, sen tähden että on itse ajatellut juuri siten, miten kieltää muita ajattelemasta.
En ole pitänyt itsestäni kovinkaan paljon, enkä arvostanut itseäni. Paino on ollut aina taustalla kummittelemassa, ja olen aina kokenut että olisin jotenkin parempi, kauniinpi ja pätevämpi hoikempana. Vaaka on voinut pelastaa tai pilata päivän, joka muuten olisi ollut aivan erilainen. Kuvat on otettu vain tietystä kulmasta ja maha piilotettu jonkin taa, ja en osaa edes laskea kaikkia niitä tilaisuuksia joihin olen jättänyt menemättä tai harrastuksia joita olen jättänyt aloittamatta, koska olen ajatellut ettei sinne voi näin paksuna mennä. Voi hevonkakka.
Lihavuus on ollut turvapeittoni, muuri jonka taakse voin piiloutua aina kun jokin asia on vähän uusi, pelottava ja vieras. Se on ollut syntipukki jota syyttää aina kun jokin menee vikaan tai ei onnistu. Se on ollut muka hyvä ystävä, joka sitten heti tilaisuuden tullen puukottaa selkään.
Ja kuten niin moni muukin itsensä lihavaksi määrittelevä, olen aina ajatellut, että laihtuminen on ratkaisu. Vaan ei se ole. Toki elämäni on nyt n. 75 kiloisena helpompaa kuin se oli yli satakiloisena. Monellakin tapaa. Ja toki on mahtavaa jaksaa enemmän. Mutta se laihtuminen itsessään ei ole ratkaissut yhtäkään ongelmaani. Ne samat ajatukset pyörivät päässäni edelleen. Voisi toki ajatella että olen kuitenkin edelleen ylipainoinen, edelleen lihava, joten ei ihme ettei laihtuminen ole auttanut, ja yrittää laihduttaa lisää, ja toivoa että se sitten mystisesti auttaa kun vaaka pysähtyy sinne tavoitepainoon. Vaan ei se tule auttamaan.
Ennenkun itse hyväksyy itsensä, ominaisuutensa, niin hyvät kuin huonot, kaikki vikansa ja etunsa, vasta sitten voi olla tyytyväinen. Vasta kun tuntee itsensä ja tietää mitä tahtoo, mitä haluaa saavuttaa ja mitä on valmis tekemään sen saadakseen, vasta sitten voi nauttia siitä mitä saavuttaa. Muuten sitä vaan laihduttaa aina vaan lisää ja lisää, pidempään ja enemmän, ja pysyy kuitenkin ihan yhtä tyytymättömänä.
Totuus on että minä en enää ole lihava. En tiedä tarkalleen koska tämä muutos päässäni tapahtui, mutta joskus tämän syksyn aikana. Ja tällä ei ole mitään tekemistä painoni kanssa, painoindeksi sanoo varmasti edelleen että olen lihava, mutta en nyt tarkoita fyysistä painoa. En edes tiedä mitä painan juuri nyt. Elämäni ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden, en syntymäpäivänäni syyskuun lopussa käynyt puntarilla. Koska sillä ei ole enää väliä. Minua ei vaan enää kiinnosta näyttääkö vaaka minulle 71 vai 81 kiloa. Kunhan vaatteet menee päälle jotta tiedän etten ole hiipimässä takaisin satakiloiseksi, se riittää. Elämäni on niin aktiivista, ja ruokailut pääsääntöisesti reilassa, että voin olla ihan huoleti sellainen kuin olen. Tekemällä hyviä valintoja, ja unohtamalla lihavuuden takana piileskelyn, voin olla varma että jatkossakin kuntoni vain kasvaa.
Olen 35-vuotias, ja tyytyväinen omaan vartalooni. Se on pehmeä ja se on kantanut lapsia, siinä on arpia ja jälkiä ja iho roikkuu ison laihtumisen seurauksena. Mutta se on minun kehoni, ja se on vahva. Ja päivä päivältä se on vahvempi ja terveempi, ja se pystyy mihin vaan. Se ei tietenkään vielä osaa kaikkea, mutta sille voi opettaa. Kuperkeikka, joka vielä tammikuussa onnistui kankeasti takapuolelleni, onnistuu nyt niin että voin tehdä niitä monta putkeen ja päädyn jaloilleni. Kärrynpyörä ei vielä ole suora ja lennokas, mutta siitä jo näkee mitä ajetaan takaa. Siltaan en vielä kaadu jaloiltani, mutta pystyn siihen nousemaan maasta selältäni. Jaksan tehdä oikeita miesten punnerruksia. Vasta kolme, mutta jaksan kuitenkin. Haaveilen leukojen vetämisestä, ja tiedän että jokupäivä pystyn siihenkin.
Kuvat saa olla kokovartalokuvia, niitä ei tarvitse rajata tietyllä tavalla tai ottaa jostain tietystä kulmasta. Olen mikä olen, ja tyytyväinen. Ja se on kuulkaa aika makea tunne. Suosittelen ihan joka ikiselle ihmiselle tällä planeetalla sitä, että laihtumisen ja ihannepainon sijaan pyrkisi tuntemaan ja arvostamaan itseään. Jos arvostaa itseään ja omaa kehoaan, haluaa tarjota sille parasta polttoainetta, sekä mahdollistaa kehonsa toimimisen jatkossakin, harrastamalla liikuntaa. Ja kas, kohta oletkin elämäsi kunnossa. Ja vaikka et olisikaan, olet viisisataakertaa onnellisempi, kuin silloin ennen, itsesyytoksen ja lihavuuden varjon alla.
Itse olen n. 11-vuotiaasta asti määritellyt itseni lihavaksi. Suurimman osan ajasta se ei ole edes pitänyt paikkaansa, mutta olen itseni niin kokenut, ja omaksunut identiteettini sen pohjalta. On oikeastaan aika surullista miten onkin eksynyt siihen loputtomaan suohon, että pitää itseään lihavana, ja sitten vielä määrittelee sen mitä voi tai ei voi tehdä sen perusteella että on lihava. Kun eihän sen nyt pitäisi niin mennä. Ei painon pitäisi olla se joka kertoo mihin ihminen pystyy tai ei pysty, tai millainen joku on. Sitä vastaan olen taistellut jo pitkään, ja puhunut ja vaahdonnut ja kirjoittanut siitä kuinka paino, oli sitä sitten liikaa, sopivasti tai liian vähän, ei määrittele sitä millainen joku henkilö muilta ominaisuuksiltaan on. Ja olen uskonut ihan todella niin, ja taistellut niitä stereotypioita vastaan. Kaikkialla paitsi omassa päässäni, kaikkien paitsi itseni kohdalla. Itselleni olen tiedostomattani antanut luvan piiloutua lihavuuteni taakse, todeta etten pysty koska olen lihava, tai en voi tehdä jotain koska olen liian suuri. Miten paljon sitä onkaan itseltään kieltänyt, miten paljon rajoittanut omaa elämäänsä, jopa uraansa, sen tähden että on itse ajatellut juuri siten, miten kieltää muita ajattelemasta.
En ole pitänyt itsestäni kovinkaan paljon, enkä arvostanut itseäni. Paino on ollut aina taustalla kummittelemassa, ja olen aina kokenut että olisin jotenkin parempi, kauniinpi ja pätevämpi hoikempana. Vaaka on voinut pelastaa tai pilata päivän, joka muuten olisi ollut aivan erilainen. Kuvat on otettu vain tietystä kulmasta ja maha piilotettu jonkin taa, ja en osaa edes laskea kaikkia niitä tilaisuuksia joihin olen jättänyt menemättä tai harrastuksia joita olen jättänyt aloittamatta, koska olen ajatellut ettei sinne voi näin paksuna mennä. Voi hevonkakka.
Lihavuus on ollut turvapeittoni, muuri jonka taakse voin piiloutua aina kun jokin asia on vähän uusi, pelottava ja vieras. Se on ollut syntipukki jota syyttää aina kun jokin menee vikaan tai ei onnistu. Se on ollut muka hyvä ystävä, joka sitten heti tilaisuuden tullen puukottaa selkään.
Ja kuten niin moni muukin itsensä lihavaksi määrittelevä, olen aina ajatellut, että laihtuminen on ratkaisu. Vaan ei se ole. Toki elämäni on nyt n. 75 kiloisena helpompaa kuin se oli yli satakiloisena. Monellakin tapaa. Ja toki on mahtavaa jaksaa enemmän. Mutta se laihtuminen itsessään ei ole ratkaissut yhtäkään ongelmaani. Ne samat ajatukset pyörivät päässäni edelleen. Voisi toki ajatella että olen kuitenkin edelleen ylipainoinen, edelleen lihava, joten ei ihme ettei laihtuminen ole auttanut, ja yrittää laihduttaa lisää, ja toivoa että se sitten mystisesti auttaa kun vaaka pysähtyy sinne tavoitepainoon. Vaan ei se tule auttamaan.
Ennenkun itse hyväksyy itsensä, ominaisuutensa, niin hyvät kuin huonot, kaikki vikansa ja etunsa, vasta sitten voi olla tyytyväinen. Vasta kun tuntee itsensä ja tietää mitä tahtoo, mitä haluaa saavuttaa ja mitä on valmis tekemään sen saadakseen, vasta sitten voi nauttia siitä mitä saavuttaa. Muuten sitä vaan laihduttaa aina vaan lisää ja lisää, pidempään ja enemmän, ja pysyy kuitenkin ihan yhtä tyytymättömänä.
Totuus on että minä en enää ole lihava. En tiedä tarkalleen koska tämä muutos päässäni tapahtui, mutta joskus tämän syksyn aikana. Ja tällä ei ole mitään tekemistä painoni kanssa, painoindeksi sanoo varmasti edelleen että olen lihava, mutta en nyt tarkoita fyysistä painoa. En edes tiedä mitä painan juuri nyt. Elämäni ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden, en syntymäpäivänäni syyskuun lopussa käynyt puntarilla. Koska sillä ei ole enää väliä. Minua ei vaan enää kiinnosta näyttääkö vaaka minulle 71 vai 81 kiloa. Kunhan vaatteet menee päälle jotta tiedän etten ole hiipimässä takaisin satakiloiseksi, se riittää. Elämäni on niin aktiivista, ja ruokailut pääsääntöisesti reilassa, että voin olla ihan huoleti sellainen kuin olen. Tekemällä hyviä valintoja, ja unohtamalla lihavuuden takana piileskelyn, voin olla varma että jatkossakin kuntoni vain kasvaa.
Olen 35-vuotias, ja tyytyväinen omaan vartalooni. Se on pehmeä ja se on kantanut lapsia, siinä on arpia ja jälkiä ja iho roikkuu ison laihtumisen seurauksena. Mutta se on minun kehoni, ja se on vahva. Ja päivä päivältä se on vahvempi ja terveempi, ja se pystyy mihin vaan. Se ei tietenkään vielä osaa kaikkea, mutta sille voi opettaa. Kuperkeikka, joka vielä tammikuussa onnistui kankeasti takapuolelleni, onnistuu nyt niin että voin tehdä niitä monta putkeen ja päädyn jaloilleni. Kärrynpyörä ei vielä ole suora ja lennokas, mutta siitä jo näkee mitä ajetaan takaa. Siltaan en vielä kaadu jaloiltani, mutta pystyn siihen nousemaan maasta selältäni. Jaksan tehdä oikeita miesten punnerruksia. Vasta kolme, mutta jaksan kuitenkin. Haaveilen leukojen vetämisestä, ja tiedän että jokupäivä pystyn siihenkin.
Kuvat saa olla kokovartalokuvia, niitä ei tarvitse rajata tietyllä tavalla tai ottaa jostain tietystä kulmasta. Olen mikä olen, ja tyytyväinen. Ja se on kuulkaa aika makea tunne. Suosittelen ihan joka ikiselle ihmiselle tällä planeetalla sitä, että laihtumisen ja ihannepainon sijaan pyrkisi tuntemaan ja arvostamaan itseään. Jos arvostaa itseään ja omaa kehoaan, haluaa tarjota sille parasta polttoainetta, sekä mahdollistaa kehonsa toimimisen jatkossakin, harrastamalla liikuntaa. Ja kas, kohta oletkin elämäsi kunnossa. Ja vaikka et olisikaan, olet viisisataakertaa onnellisempi, kuin silloin ennen, itsesyytoksen ja lihavuuden varjon alla.
torstai 22. syyskuuta 2016
Tytötkin painii!
Olen aika fiiliksissä siitä, miten upea painiseura meillä on. Pakko kehua, Raision Voimamiehet rocks! Seuraan voi tutustua nettisivuilla ja facebookissa. Seuralla on myös tulossa 30-vuotis juhlakisat 1.10. missä allekirjoittanutkin on mukana hääräämässä,
Ensin ottivat avosylin vastaan myös meidän likat, mieheni pojathan ovat jo painineet pidempäänkin. Siellä ne neidit meni poikien messissä. Sitten yksi valmentajista otti asiakseen pistää likoille myös oman ryhmän pystyyn, ja tänään likkojen treeneissä oli jo kahdeksan pientä painijaa. Likat pääsee nyt sitten maanantaisen sekaryhmän lisäksi treenaamaan nimenomaan heille tärkeitä vapaapainin asioita, kokeneen valmentajan johdolla. Voiko sitä enää enempää toivoakaan, kahden tyttären äitinä ja kolmannen äitipuolena. No voi, nimittäin sitä että äiti pääsisi itsekin kokeilemaan. Raision voimamiehillä on kyllä aktiivinen kuntopainiryhmä mihin naisetkin ovat tervetulleita, mutta minulle se ei aikataulujen puolesta oikein passaa, ja toisaalta se on myös mieheni oma juttu, johon en viitsisi tuppautua.
No, viimeksi juttelin valmentajien kanssa asiasta, ja tänään osallistuin treeneihin :D Oli muuten valtavan hauskaa! Roolini oli ehkä jotain apuohjaajan ja valmennettavan välistä, välillä jeesasin tyttöjä ja välillä pääsin painimaan toisen valmentajan kanssa. Mutta olipa yllättävän raskasta, ja ihan sika kivaa! On tosi hienoa kun pääsee vähän kokeilemaan niitä juttuja joita on koittanut treenailla kuunteluoppilaana aina kun ollut treenejä seuraamassa. Ja osallistuin tietenkin täysillä treeneissä alkulämmittelyyn yms. ja voin sanoa että kyllä se kuntoilusta käy :D
Ensin ottivat avosylin vastaan myös meidän likat, mieheni pojathan ovat jo painineet pidempäänkin. Siellä ne neidit meni poikien messissä. Sitten yksi valmentajista otti asiakseen pistää likoille myös oman ryhmän pystyyn, ja tänään likkojen treeneissä oli jo kahdeksan pientä painijaa. Likat pääsee nyt sitten maanantaisen sekaryhmän lisäksi treenaamaan nimenomaan heille tärkeitä vapaapainin asioita, kokeneen valmentajan johdolla. Voiko sitä enää enempää toivoakaan, kahden tyttären äitinä ja kolmannen äitipuolena. No voi, nimittäin sitä että äiti pääsisi itsekin kokeilemaan. Raision voimamiehillä on kyllä aktiivinen kuntopainiryhmä mihin naisetkin ovat tervetulleita, mutta minulle se ei aikataulujen puolesta oikein passaa, ja toisaalta se on myös mieheni oma juttu, johon en viitsisi tuppautua.
No, viimeksi juttelin valmentajien kanssa asiasta, ja tänään osallistuin treeneihin :D Oli muuten valtavan hauskaa! Roolini oli ehkä jotain apuohjaajan ja valmennettavan välistä, välillä jeesasin tyttöjä ja välillä pääsin painimaan toisen valmentajan kanssa. Mutta olipa yllättävän raskasta, ja ihan sika kivaa! On tosi hienoa kun pääsee vähän kokeilemaan niitä juttuja joita on koittanut treenailla kuunteluoppilaana aina kun ollut treenejä seuraamassa. Ja osallistuin tietenkin täysillä treeneissä alkulämmittelyyn yms. ja voin sanoa että kyllä se kuntoilusta käy :D
tiistai 20. syyskuuta 2016
Upea oppimisviikonloppu!
Osallistuin viikonloppuna Liikuntaleikkikoulu ohjaaja koulutukseen, ja voin sanoa että oli kyllä niin mahtava kokemus. Sain siitä paljon enemmän kuin olisin uskonutkaan, ja tuntuu että palo lasten liikuttamisen pariätin vaan voimistuu. Opin uutta, tapasin ihania, positiivisia, samanhenkisiä ihmisiä ja sain takataskuun ohjaajan pätevyyden, ja valtavan paksun ohjaajan kansion, joten kaikenkaikkiaan todella onnistunut koulutus. Luulin tietäväni aika paljon aiheesta jo valmiiksi, mutta paljon sain vielä käytännön vinkkejä ja oppia. Oli hienoa kun sekä kouluttajat että muut osallistuvat olivat rautaisia alan ammattilaisia, valtavan paljon sai hyviä vinkkejä omaan ohjaamiseen.
Oma innostus hakeutua yhä enemmän ja enemmän lasten ja nuorten liikuttamisen pariin vaan kasvaa. Onneksi olen nyt päässyt mukaan myös tyttärieni painiseuran toimintaan kunnolla, joten sitäkin kautta saan itseäni toteuttaa.
Koulutuksessa liikuimme ja ohjasimme muita, leikimme, opiskelimme ja puhuimme. Niin ja nauroimme paljon. Nyt on mieli täynnä uusia ideoita ja ajatuksia ja intoa on vaikka muille jakaa.
Oma innostus hakeutua yhä enemmän ja enemmän lasten ja nuorten liikuttamisen pariin vaan kasvaa. Onneksi olen nyt päässyt mukaan myös tyttärieni painiseuran toimintaan kunnolla, joten sitäkin kautta saan itseäni toteuttaa.
Koulutuksessa liikuimme ja ohjasimme muita, leikimme, opiskelimme ja puhuimme. Niin ja nauroimme paljon. Nyt on mieli täynnä uusia ideoita ja ajatuksia ja intoa on vaikka muille jakaa.
tiistai 6. syyskuuta 2016
Lapset liikkumaan
Lähes päivittäin törmään mediassa uutisiin siitä miten nykyään lapset ei enää liiku vapaa-ajallaan, ja siitä joko suoraan tai välillisesti johtuvat ongelmat ovat vain kokoajan lisääntyneet. Eikä ihme, jos vertaa lapsen elämää nyt siihen mitä se oli vaikkapa vielä 80-luvulla, niin onhan se nyt aivan erinäköistä. En kuitenkaan menisi syyttävällä sormella osoittelemaan teknologiaa tai teollisuutta, kyllä vastuu siitä miten lapset vapaa-aikansa käyttävät on ensisijaisesti meillä vanhemmilla. On surullista että niin monet vanhemmat eivät joko pidä liikuntaa ja leikkiä tarpeeksi tärkeinä, tai heiltä puuttuu työkalut motivoida ja jopa määrätä lapsensa liikkeelle. Ihminen on mukavuudenhaluinen otus, on selvää että jos passivoituminen on jo tapahtunut, on uudelleen liikkeelle lähtö hankalaa, eikä se onnistu ihman että joku vähän (tai vähän enemmänkin) houkuttelee, ohjaa ja töniikin tarvittaessa.
Oman elämänmuutokseni myötä myös lasteni liikuntatottumukset ovat muuttuneet. Yleensä sitä ei tule ajatelleeksi, mutta jos olisin jäänyt siihen entiseen elämääni, olisi myös lasteni elämä melko erinäköistä. En usko että yksikään heistä liikkuisi enempää kuin koiranlenkityksen tai satunnaisen viikkosatujumpan verran. Vanhin olisi todennäköisesti edelleen ylipainoinen, eikä 13-vuotiaan pojan elämä ainakaan helpompaa olisi huonossa fyysisessä kunnossa ja ylipainoisena. Puhumattakaan siitä miten väsynyt ja jaksamaton olo on väärällä ravinnolla. Siihen kun lisäisi alkavan murrosiän ja lievän autisminkirjon piirteet niin ei kovin voittajakortit olisi kädessä. Tytöistä isompi olisi varmaankin myös ylipainoinen, hän kun tuntuu myös perineen minun taipumukseni kerätä helposti vararavintoa. Pienin sen sijaan ei välttämättä olisi, tosin hänestä on vaikea sanoa miten asia olisi jos liikuntaa ei olisi, koska pikkulintuni lentää tauotta paikasta toiseen.
Eikä kyse ole siitä että meidän muksuille mitenkään tuputtaisin liikuntaa. Ihan esimerkin voiman tässä on saanut nähdä. Kun itse liikkuu ja jopa nauttii siitä, kiinnostuu lapsetkin liikkumisesta ihan itsestään. Ja kun itse arvostaa liikettä ja oikeanlaista ravintoa, niin tietenkin ne hyvät eväät haluaa tarjota myös lapsilleen. Toki välillä joutuu sanomaan että nyt pihalle leikkimään, puhelimet parkkiin ja että aloitettuun harrastukseen mennään myös jatkossa, mutta pääsääntöisesti kun alkusysäys on annettu niin liikunnan ilo ja onnistumiset vie mennessään.
On totta että moni liikuntaharrastus maksaa paljon. Mutta ei liikkumisen tarvitse olla aina ohjattua, ihan jo luonnossa kävely vanhempien kanssa on monelle lapselle hieno kokemus. Toki sitten pitää vanhemmankin nostaa perseensä sohvalta ja lähteä ulos. Mutta kyllä se vaan kannattaa! Ja on myös edullisia harrastuksia, joita voi kokeilla. Monilla työväenopistoilla on varsin huokeita kursseja myös lapsille. Myös pienemmät seurat saattavat etsiä uusia harrastajia ja pitävät seuramaksut pieninä saadakseen enemmän väkeä mukaan. Pienillä lapsilla lajilla ei edes ole kamalasti väliä, treenit on pienillä hyvin samanlaisia perustaitojen opettelutreenejä lajissa kuin lajissa.
Joten eikun lapset liikkumaan. Se on sijoitus heidän tulevaisuuteensa. Ja sinun.
Oman elämänmuutokseni myötä myös lasteni liikuntatottumukset ovat muuttuneet. Yleensä sitä ei tule ajatelleeksi, mutta jos olisin jäänyt siihen entiseen elämääni, olisi myös lasteni elämä melko erinäköistä. En usko että yksikään heistä liikkuisi enempää kuin koiranlenkityksen tai satunnaisen viikkosatujumpan verran. Vanhin olisi todennäköisesti edelleen ylipainoinen, eikä 13-vuotiaan pojan elämä ainakaan helpompaa olisi huonossa fyysisessä kunnossa ja ylipainoisena. Puhumattakaan siitä miten väsynyt ja jaksamaton olo on väärällä ravinnolla. Siihen kun lisäisi alkavan murrosiän ja lievän autisminkirjon piirteet niin ei kovin voittajakortit olisi kädessä. Tytöistä isompi olisi varmaankin myös ylipainoinen, hän kun tuntuu myös perineen minun taipumukseni kerätä helposti vararavintoa. Pienin sen sijaan ei välttämättä olisi, tosin hänestä on vaikea sanoa miten asia olisi jos liikuntaa ei olisi, koska pikkulintuni lentää tauotta paikasta toiseen.
Eikä kyse ole siitä että meidän muksuille mitenkään tuputtaisin liikuntaa. Ihan esimerkin voiman tässä on saanut nähdä. Kun itse liikkuu ja jopa nauttii siitä, kiinnostuu lapsetkin liikkumisesta ihan itsestään. Ja kun itse arvostaa liikettä ja oikeanlaista ravintoa, niin tietenkin ne hyvät eväät haluaa tarjota myös lapsilleen. Toki välillä joutuu sanomaan että nyt pihalle leikkimään, puhelimet parkkiin ja että aloitettuun harrastukseen mennään myös jatkossa, mutta pääsääntöisesti kun alkusysäys on annettu niin liikunnan ilo ja onnistumiset vie mennessään.
On totta että moni liikuntaharrastus maksaa paljon. Mutta ei liikkumisen tarvitse olla aina ohjattua, ihan jo luonnossa kävely vanhempien kanssa on monelle lapselle hieno kokemus. Toki sitten pitää vanhemmankin nostaa perseensä sohvalta ja lähteä ulos. Mutta kyllä se vaan kannattaa! Ja on myös edullisia harrastuksia, joita voi kokeilla. Monilla työväenopistoilla on varsin huokeita kursseja myös lapsille. Myös pienemmät seurat saattavat etsiä uusia harrastajia ja pitävät seuramaksut pieninä saadakseen enemmän väkeä mukaan. Pienillä lapsilla lajilla ei edes ole kamalasti väliä, treenit on pienillä hyvin samanlaisia perustaitojen opettelutreenejä lajissa kuin lajissa.
Joten eikun lapset liikkumaan. Se on sijoitus heidän tulevaisuuteensa. Ja sinun.
keskiviikko 24. elokuuta 2016
sokerivierotuksessa
Ja taas on ruokailut päässeet lipsumaan liikaa. Melkoista tasapainoilua löytää taas se oikea tapa syödä, ettei koko homma lähde lapasesta, mutta että se kuitenkin pysyy mielekkäänä. Mutta se mikä on muuttunut alkuaikoihin verrattuna, on fiilis. Enää se että "repsuilee" ei ole mikään maailmaa kaatava juttu, vaan kuuluu elämään, ja siitä sitten taas lähdetään uudellaan viilaamaan.
Ja siitä puheenollen, nyt on viikon sokerivierotus menossa. Ai mitenkö? No, koska olen ollut Lean In Five Weeks jengissä mukana jo kuukausitolkulla, niin tietenkin sieltä ammentamillani keinoin. Voin muuten lämpimästi suositella kyseistä porukkaa, jos jonkun nettivalmennuksen haluaa, niin tuossa saa eniten vastinetta rahoilleen. Minun mielestäni. Toki kaikki riippuu siltikin itsestä, mutta työkaluja sieltä saa paljon. Oli sitten aloittelija tai edistyneempi.
Nyt meikäläisen lautaselta löytyy siis vihreitä kasviksia. Paljon, vihreitä kasviksia. Ja lihaa, kalaa tai kanaa, ja hyviä rasvoja. Hyvillä tarkoitan pääasiassa luonnonmukaisia, mahdollisimman vähän käsiteltyjä rasvoja. Avokadoa, avokadoöljyä (en vaan tykkää oliiviöljystä) ja jopa sitä parjattua voita. Näillä mennään tämä viikko. Sitten uskaltaa taas vähän niitä hiilareitakin lisäillä, kun pahin sokerikoukku on taas selätetty. Ja lasista löytyy joko sitruunavettä tai ihanaa viherpirtelöä, josta en koskaan arvannut oppivani tykkäämään, mutta joka voitti minut puolelleen heti ekasta lasillisesta. Nam! Ihanan raikasta.
Ja siitä puheenollen, nyt on viikon sokerivierotus menossa. Ai mitenkö? No, koska olen ollut Lean In Five Weeks jengissä mukana jo kuukausitolkulla, niin tietenkin sieltä ammentamillani keinoin. Voin muuten lämpimästi suositella kyseistä porukkaa, jos jonkun nettivalmennuksen haluaa, niin tuossa saa eniten vastinetta rahoilleen. Minun mielestäni. Toki kaikki riippuu siltikin itsestä, mutta työkaluja sieltä saa paljon. Oli sitten aloittelija tai edistyneempi.
Nyt meikäläisen lautaselta löytyy siis vihreitä kasviksia. Paljon, vihreitä kasviksia. Ja lihaa, kalaa tai kanaa, ja hyviä rasvoja. Hyvillä tarkoitan pääasiassa luonnonmukaisia, mahdollisimman vähän käsiteltyjä rasvoja. Avokadoa, avokadoöljyä (en vaan tykkää oliiviöljystä) ja jopa sitä parjattua voita. Näillä mennään tämä viikko. Sitten uskaltaa taas vähän niitä hiilareitakin lisäillä, kun pahin sokerikoukku on taas selätetty. Ja lasista löytyy joko sitruunavettä tai ihanaa viherpirtelöä, josta en koskaan arvannut oppivani tykkäämään, mutta joka voitti minut puolelleen heti ekasta lasillisesta. Nam! Ihanan raikasta.
lauantai 20. elokuuta 2016
voihan viikko.
Arki alkoi tosiaan kuun alussa. Ensin oma uusi työ, johon siis pyrin pääsääntöisesti kulkemaan pyörällä, ainakin nyt vielä säiden salliessa, ja sitten lasten koulut ja eskari, ja oih voih, harrastukset. Kotona meillä asuvista lapsista 3/4 painii, yksi useana päivänä viikossa ja likat toistaiseksi kerran viikossa. No, ettei liian helpolla kuskauksissa päästäisi, niin kohta meidän seurassa strattaa tytöille oma vuoro, joten sitten painivat kahdesti viikossa, ja lisäksi laitoin likat jonoon toisen näyttelemään ja toisen kuvataidekouluun. Siinähän sitä sitten onkin taas... No, katsotaan nyt sitten miten vakiintuu nuo päivät. Onneksi nuo isommat voivat tarvittaessa kulkea polkupyörilläkin, ainakin toistaiseksi.
Vanhimmalle muksulle olen koittanut keksiä tekemistä, kesän yli pistin sen lenkkeilemään ja tekemään kotijumppaa, mutta nyt syksyn tullen olen (taas) koittanut kannustaa sitä keksimään itselleen jotain mielekästä harrastusta. Tämä on varmaan 10. syksy kun sama asia nousee esiin... Mutta nyt löytyi ehkä aika hyvä, pojalle sopiva juttu. Siitä lisää maanantain jälkeen kun käydään tutustumassa lajiin.
Omat liikunnat on työmatkapyöräilyn ja töissä tapahtuvan porraskiipeilyn lisäksi jääneet aika vähiin, eilen sain taas itseä niskasta kiinni ja jumppailin, vaikka koko jumpan ajan homma tuntui ihan tervanjuonnilta ja jalat lyijyltä. Mutta sen verran sain viimeviikolla aikaan että kävin ostamassa kymppikortin uimahalliin johon sisältyy sitten hallin kuntosalin käyttö. Tavoite ensi viikolle: käy ainakin kerran töiden jälkeen salilla.
Vanhimmalle muksulle olen koittanut keksiä tekemistä, kesän yli pistin sen lenkkeilemään ja tekemään kotijumppaa, mutta nyt syksyn tullen olen (taas) koittanut kannustaa sitä keksimään itselleen jotain mielekästä harrastusta. Tämä on varmaan 10. syksy kun sama asia nousee esiin... Mutta nyt löytyi ehkä aika hyvä, pojalle sopiva juttu. Siitä lisää maanantain jälkeen kun käydään tutustumassa lajiin.
Omat liikunnat on työmatkapyöräilyn ja töissä tapahtuvan porraskiipeilyn lisäksi jääneet aika vähiin, eilen sain taas itseä niskasta kiinni ja jumppailin, vaikka koko jumpan ajan homma tuntui ihan tervanjuonnilta ja jalat lyijyltä. Mutta sen verran sain viimeviikolla aikaan että kävin ostamassa kymppikortin uimahalliin johon sisältyy sitten hallin kuntosalin käyttö. Tavoite ensi viikolle: käy ainakin kerran töiden jälkeen salilla.
sunnuntai 7. elokuuta 2016
Tunnesyöjän tunnustukset
Olipa opettavainen ja todella raskas viikko.
Myöhään tiistaina sain tietää että koirani, josta luovuin suurella tuskalla ajanpuutteen vuosi että se pääsisi uuteen kotiin jossa sille olisi enemmän aikaa ja jossa se saisi vaatimaansa liikuntaa ja aktivointia tarpeeksi, oli jälleen vaihtamassa kotia.
Keskiviikkona otin yhteyttä koiran kotiin ja sain kuulla että heillä oli ollut suuria vastoinkäymisiä ja hankaluuksia yksityiselämässään, eivätkä he enää pystyneet huolehtimaan koirasta. Minuun ei oltu otettu yhteyttä koska yhteystiedot olivat kuulemma kadonneet.
Torstaina hain koiran pois. Se oli valtavan lihava ja takkuinen. Olisin halunnut koiran pitää itse, mutta ikävä kyllä ne syyt joiden takia alunperinkin luovuin koirasta eivät ole vähentyneet, ja lisäksi puolisoni oli ERITTÄIN jyrkästi koiran pitämistä vastaan. Tunnustan että siitä tuli riita, varmaan suurin meidän avioliiton aikana. Mies jolla ei ole koskaan ollut omaa koiraa, ei voi ymmärtää mitä oma koira omistajalleen merkitsee.
Perjantaina sitten käynnistyi hysteerinen koiralle uuden kodin etsiminen. Hysteerinen siksi, että hommalla oli kiire. Piti saada uusi koti (tietenkin hyvä sellainen, tai muuten olisi ollut tietenkin vastuullisempaa lopettaa koira) ja äkkiä, ennenkuin lapset tulevat kotiin. Ei olisi ollut reilua koiralle eikä lapsille että olisivat jälleen kohdanneet ja sitten taas joutuneet luopumaan.
Liekö sitten johdatusta vai vain hyvää tuuria, mutta sattumalta tuli mieleen pistää kyselyä vanhan kotikuntani facebook sivulle, ja sitä kautta sain todella lupaavan yhteydenoton. Olin menossa hakemaan lapsia mummolasta kuitenkin, joten sovittiin sitten että vien koiran sinne koeajalle samalla reissulla.
Jo perjantai-iltana ajoin koiran uuden kodin pihaan, ja koska kaikki vaikutti oikein hyvältä, jäi koira sinne.
Ja sitten se tunnustus. En ole tiistai illan jälkeen miettinyt YHTÄÄN mitä olen syönyt, enkä ole tehnyt treenin treeniä. Stressi, ahdistus, väsymys, suuttumus ja sitten helpostus on vieneet energiat ja kaiken aivotoiminnan, hyvä kun töissä pystyin olemaan. Koiran kanssa toki tuli käveltyä to ja pe aika paljon, mutta lihava koira ei kovaa kulkenut joten sitä ei oikein voi edes liikunnaksi laskea. Ja toki ti ja ke menin pyörällä töihin, pikkuisen vajaan 10 km suunta.
Lauantai meni mummolassa ja jännityksen purkaantumiseen, ja tänään en ole vaan välittänyt, vaikka lupaan kyllä mennä vetämään vielä juoksutreenit illalla.
Mutta lupaan että huomenna palaan ruotuun.
Myöhään tiistaina sain tietää että koirani, josta luovuin suurella tuskalla ajanpuutteen vuosi että se pääsisi uuteen kotiin jossa sille olisi enemmän aikaa ja jossa se saisi vaatimaansa liikuntaa ja aktivointia tarpeeksi, oli jälleen vaihtamassa kotia.
Keskiviikkona otin yhteyttä koiran kotiin ja sain kuulla että heillä oli ollut suuria vastoinkäymisiä ja hankaluuksia yksityiselämässään, eivätkä he enää pystyneet huolehtimaan koirasta. Minuun ei oltu otettu yhteyttä koska yhteystiedot olivat kuulemma kadonneet.
Torstaina hain koiran pois. Se oli valtavan lihava ja takkuinen. Olisin halunnut koiran pitää itse, mutta ikävä kyllä ne syyt joiden takia alunperinkin luovuin koirasta eivät ole vähentyneet, ja lisäksi puolisoni oli ERITTÄIN jyrkästi koiran pitämistä vastaan. Tunnustan että siitä tuli riita, varmaan suurin meidän avioliiton aikana. Mies jolla ei ole koskaan ollut omaa koiraa, ei voi ymmärtää mitä oma koira omistajalleen merkitsee.
Perjantaina sitten käynnistyi hysteerinen koiralle uuden kodin etsiminen. Hysteerinen siksi, että hommalla oli kiire. Piti saada uusi koti (tietenkin hyvä sellainen, tai muuten olisi ollut tietenkin vastuullisempaa lopettaa koira) ja äkkiä, ennenkuin lapset tulevat kotiin. Ei olisi ollut reilua koiralle eikä lapsille että olisivat jälleen kohdanneet ja sitten taas joutuneet luopumaan.
Liekö sitten johdatusta vai vain hyvää tuuria, mutta sattumalta tuli mieleen pistää kyselyä vanhan kotikuntani facebook sivulle, ja sitä kautta sain todella lupaavan yhteydenoton. Olin menossa hakemaan lapsia mummolasta kuitenkin, joten sovittiin sitten että vien koiran sinne koeajalle samalla reissulla.
Jo perjantai-iltana ajoin koiran uuden kodin pihaan, ja koska kaikki vaikutti oikein hyvältä, jäi koira sinne.
Ja sitten se tunnustus. En ole tiistai illan jälkeen miettinyt YHTÄÄN mitä olen syönyt, enkä ole tehnyt treenin treeniä. Stressi, ahdistus, väsymys, suuttumus ja sitten helpostus on vieneet energiat ja kaiken aivotoiminnan, hyvä kun töissä pystyin olemaan. Koiran kanssa toki tuli käveltyä to ja pe aika paljon, mutta lihava koira ei kovaa kulkenut joten sitä ei oikein voi edes liikunnaksi laskea. Ja toki ti ja ke menin pyörällä töihin, pikkuisen vajaan 10 km suunta.
Lauantai meni mummolassa ja jännityksen purkaantumiseen, ja tänään en ole vaan välittänyt, vaikka lupaan kyllä mennä vetämään vielä juoksutreenit illalla.
Mutta lupaan että huomenna palaan ruotuun.
maanantai 1. elokuuta 2016
vko 30 ja yksi etappi takana
Kuten moni pidempään seuraillut tietää, oli eilinen iso päivä, kummityttö pääsi ripille, ja olin jo vuosia sitten luvannut olla normaalipainoinen silloin. No, en ollut, matkaa BMIn mukaiseen normaalipainoon jäi vielä vajaa 8 kiloa. En kuitenkaan osaa (onneksi) olla pettynytkään.
Vaikka tavoite tavallaan jäi siis saavuttamatta, olen ehtinyt sopeutua ajatukseen. Tottahan tiesin jo loppukiriä aloitellessa, että niin suuri pudotus siinä ajassa ei ole mahdollinen, saati terveellinen. Mutta olen kuitenkin todella tyytyväinen siihen että loppukiriä otin, koska se sai minut taas takaisin oikealle uralle, ja vauhtia tähän elämäntapamuutoksen loppuvaiheeseen.
Totta puhuen oivalsin yhden aika ison jutun. Minä en ole enää lihava. Minulla on reippaasti alle 10 kiloa matkaa normaalipainoon, ja olen paremmassa fyysisessä kunnossa kuin koskaan. Uudet treenit on helppoa ottaa mukaan päiviin koska taustaa säännöllisestä liikkumisesta alkaa olla jo paljon, ja se oma mukavuusalue liikunnan saralla on venynyt aika paljon isommaksi kuin se oli vielä vaikka PT koulun alussa. Olen elämääni tyytyväinen ja rohkeampi ja avoimempi ihminen, kuin olin vielä 3 vuotta sitten.
Kummitytön äiti pyysi että pidän juhlissa puheen. Jaan elämänviisauksia. Olin mielessäni valmistellut puhetta, mutta sitten veljeni, tytön isä, piti puheen joka sisälsi noin 95 prosenttisesti samat asiat kuin mitä olin itse ajatellut sanoa. Mutta pidin puheen silti, heitin sen lonkalta ja muutin sisältöä. Olin juhlasalin edessä, hymyilin ja puhua pälpätin mikrofoniin, eikä se vanha minä, se joka olisi kuiskaillut että näytän paksulta eikä kukaan ota minua vakavasti, tullut kertaakaan mieleenikään. Olin reippaasti mukavuusalueeni ulkopuolella, mutta se ei tuntunut pahalta.
Eilen minulla oli todella sellainen olo, että näytän hyvältä. Se on aika harvinainen tunne, niin kurja kuin se onkin tunnustaa. Sen tunteen kun saisi purkkiin, voisi sieltä aina ammentaa kun mieli meinaa painua maahan ja vanhat kummitukset alkaa kuiskutella.
Viikkokatsaus, joka tuskin jää viimeiseksi vaikka tämä riparikiri on nyt loppu. Tykkään kuitenkin tästä tavasta kirjata ylös treenejä ja fiiliksiä, ja ne ovat sitten näppärästi muistissa täällä.
ma - aamulenkki 3 km ja kävely
ti - juoksutreenit
ke - naruhyppelyä, kahvakuulatreeni ja reilun tunnin kävely lasten kanssa
to - juoksutreenit
pe - kävely
la - kävely
su - juhlat
Vaikka tavoite tavallaan jäi siis saavuttamatta, olen ehtinyt sopeutua ajatukseen. Tottahan tiesin jo loppukiriä aloitellessa, että niin suuri pudotus siinä ajassa ei ole mahdollinen, saati terveellinen. Mutta olen kuitenkin todella tyytyväinen siihen että loppukiriä otin, koska se sai minut taas takaisin oikealle uralle, ja vauhtia tähän elämäntapamuutoksen loppuvaiheeseen.
Totta puhuen oivalsin yhden aika ison jutun. Minä en ole enää lihava. Minulla on reippaasti alle 10 kiloa matkaa normaalipainoon, ja olen paremmassa fyysisessä kunnossa kuin koskaan. Uudet treenit on helppoa ottaa mukaan päiviin koska taustaa säännöllisestä liikkumisesta alkaa olla jo paljon, ja se oma mukavuusalue liikunnan saralla on venynyt aika paljon isommaksi kuin se oli vielä vaikka PT koulun alussa. Olen elämääni tyytyväinen ja rohkeampi ja avoimempi ihminen, kuin olin vielä 3 vuotta sitten.
Kummitytön äiti pyysi että pidän juhlissa puheen. Jaan elämänviisauksia. Olin mielessäni valmistellut puhetta, mutta sitten veljeni, tytön isä, piti puheen joka sisälsi noin 95 prosenttisesti samat asiat kuin mitä olin itse ajatellut sanoa. Mutta pidin puheen silti, heitin sen lonkalta ja muutin sisältöä. Olin juhlasalin edessä, hymyilin ja puhua pälpätin mikrofoniin, eikä se vanha minä, se joka olisi kuiskaillut että näytän paksulta eikä kukaan ota minua vakavasti, tullut kertaakaan mieleenikään. Olin reippaasti mukavuusalueeni ulkopuolella, mutta se ei tuntunut pahalta.
Eilen minulla oli todella sellainen olo, että näytän hyvältä. Se on aika harvinainen tunne, niin kurja kuin se onkin tunnustaa. Sen tunteen kun saisi purkkiin, voisi sieltä aina ammentaa kun mieli meinaa painua maahan ja vanhat kummitukset alkaa kuiskutella.
Viikkokatsaus, joka tuskin jää viimeiseksi vaikka tämä riparikiri on nyt loppu. Tykkään kuitenkin tästä tavasta kirjata ylös treenejä ja fiiliksiä, ja ne ovat sitten näppärästi muistissa täällä.
ma - aamulenkki 3 km ja kävely
ti - juoksutreenit
ke - naruhyppelyä, kahvakuulatreeni ja reilun tunnin kävely lasten kanssa
to - juoksutreenit
pe - kävely
la - kävely
su - juhlat
sunnuntai 24. heinäkuuta 2016
vko 29 - viikkokatsaus
Kuten jo edellisessä päivityksessä valittelin, iski flunssa juuri kun alkoi taas motivaatio nousta. Sain kuitenkin liikuttua kohtuudella.
ma - aamulenkki ja pieni iltakävely, lantiojumppaa.
ti - aamulenkki ja pahin flunssapäivä
ke - vaellus luonnossa, mukana mäkiä ja vaikeakulkuista maastoa 13,5 km ja vajaa 3h.
to - pieni kävely ja n. 20 minuutin kokeilu voimistelurenkailla sekä nyrkkeilysäkillä
pe - kävely
la - n. 30 minuutin kuntopiiri. Neljä pistettä: 1.crosstrainer 2. renkaat 3. kahvakuula 4. nyrkkeilysäkki
suoritusaika minuutti, lepo 15 sekuntia, sarjojen välissä minuutin lepo, kolme sarjaa. renkaissa tein helpotettuja leuanvetoja sekä ojentajia, kahvakuulalla maastavetoa ja säkin kanssa tein kolmea liikettä (suorat, koukut, potkut) kaikkia sekä vasemmalla että oikealla. Hiki tuli ja tänään kyllä tuntuu lihaksissa. Illalla lisäksi parin kilsan hölkkä.
su - 5 km aamukävely, 2 km rauhallinen kävely, 4,5 km ripeä kävely/hölkkälenkki.
Fyysisten suoritusten lisäksi tuli kuluneella viikolla luettua jälleen kerran juoksijan harjoitusopasta ja rustailtua kalenteriin harjoituksia. Tavoitteellisuus juoksutreeneissä oli taas vähän unohtunut. Lisämotivaatiota sain siitä että kävin ostamassa garmin forerunner 225 juoksukellon, se vaikuttaisi ainakin toistaiseksi aivan riittävän hyvältä minun tarpeisiini, toimii samalla myös aktiivisuusrannekkeena.
ma - aamulenkki ja pieni iltakävely, lantiojumppaa.
ti - aamulenkki ja pahin flunssapäivä
ke - vaellus luonnossa, mukana mäkiä ja vaikeakulkuista maastoa 13,5 km ja vajaa 3h.
to - pieni kävely ja n. 20 minuutin kokeilu voimistelurenkailla sekä nyrkkeilysäkillä
pe - kävely
la - n. 30 minuutin kuntopiiri. Neljä pistettä: 1.crosstrainer 2. renkaat 3. kahvakuula 4. nyrkkeilysäkki
suoritusaika minuutti, lepo 15 sekuntia, sarjojen välissä minuutin lepo, kolme sarjaa. renkaissa tein helpotettuja leuanvetoja sekä ojentajia, kahvakuulalla maastavetoa ja säkin kanssa tein kolmea liikettä (suorat, koukut, potkut) kaikkia sekä vasemmalla että oikealla. Hiki tuli ja tänään kyllä tuntuu lihaksissa. Illalla lisäksi parin kilsan hölkkä.
su - 5 km aamukävely, 2 km rauhallinen kävely, 4,5 km ripeä kävely/hölkkälenkki.
Fyysisten suoritusten lisäksi tuli kuluneella viikolla luettua jälleen kerran juoksijan harjoitusopasta ja rustailtua kalenteriin harjoituksia. Tavoitteellisuus juoksutreeneissä oli taas vähän unohtunut. Lisämotivaatiota sain siitä että kävin ostamassa garmin forerunner 225 juoksukellon, se vaikuttaisi ainakin toistaiseksi aivan riittävän hyvältä minun tarpeisiini, toimii samalla myös aktiivisuusrannekkeena.
lauantai 23. heinäkuuta 2016
nuhanenä ja liikunta
Oh no, juuri kun pitki potkia liikunnat taas uudelle tasolle niin iskee flunssa. Mikä nyt avuksi?
Entinen, se kolmenvuoden takainen, Ansku olisi mennyt lähimmän kaupan kautta sohvalle sipsien, suklaan ja croisanttejen kera itkemään surkeaa oloaan. En nyt voi väittää täysin muuttuneeni, kyllä houkutukset on olleet nyt todella vahvoina mielessä, Mutta so far so good, olen pystynyt tekemään järkeviä valintoja ja olen napostellut lähinnä omenaa ja pähkinöitä. Turhia kaloreitahan niistäkin tulee kun niitä syö kahmalokaupalla ruokailujen lisäksi, mutta olen silti tyytyväinen itseeni. Helppoa se ei ole ollut, joka kerta kaupassa olen taistellut makeanhimoa vastaan, ja iltaisin mies syö vieressä suklaata niin on se kuulkaa aika raskasta välillä. Mutta sitä suurempi on onnistumisen ilo kun ei niihin herkkuihin ole sortunut.
Liikuntaa en siis siinämäärin voinut lisätä kuin olisin halunnut, mutta olen silti tyytyväinen. Olen sanut liikuttua edes jotenkin joka päivä, teen taas huomenna uuden viikkopäivityksen. Yksi ihana asia on se että kun koko perhe on liikunnallinen, niin olohuonekin saa näyttää jumppasalilta. Meillä roikkuu nyt katosta voimistelurenkaat ja nyrkkeilysäkki, ja ikkunan edessä majailee sitten jo tutuksi tullut crosstrainer ja kahvakuulat. Alkaa olla kotisali jo melko tehokas paikka treenailuun. Tänään uskalsin jo testata pientä vajaan puolen tunnin kuntopiiriä, ja hyvin sai hien pintaan, ja huomenna käsivarret ja pakarat kiittää...
Entinen, se kolmenvuoden takainen, Ansku olisi mennyt lähimmän kaupan kautta sohvalle sipsien, suklaan ja croisanttejen kera itkemään surkeaa oloaan. En nyt voi väittää täysin muuttuneeni, kyllä houkutukset on olleet nyt todella vahvoina mielessä, Mutta so far so good, olen pystynyt tekemään järkeviä valintoja ja olen napostellut lähinnä omenaa ja pähkinöitä. Turhia kaloreitahan niistäkin tulee kun niitä syö kahmalokaupalla ruokailujen lisäksi, mutta olen silti tyytyväinen itseeni. Helppoa se ei ole ollut, joka kerta kaupassa olen taistellut makeanhimoa vastaan, ja iltaisin mies syö vieressä suklaata niin on se kuulkaa aika raskasta välillä. Mutta sitä suurempi on onnistumisen ilo kun ei niihin herkkuihin ole sortunut.
Liikuntaa en siis siinämäärin voinut lisätä kuin olisin halunnut, mutta olen silti tyytyväinen. Olen sanut liikuttua edes jotenkin joka päivä, teen taas huomenna uuden viikkopäivityksen. Yksi ihana asia on se että kun koko perhe on liikunnallinen, niin olohuonekin saa näyttää jumppasalilta. Meillä roikkuu nyt katosta voimistelurenkaat ja nyrkkeilysäkki, ja ikkunan edessä majailee sitten jo tutuksi tullut crosstrainer ja kahvakuulat. Alkaa olla kotisali jo melko tehokas paikka treenailuun. Tänään uskalsin jo testata pientä vajaan puolen tunnin kuntopiiriä, ja hyvin sai hien pintaan, ja huomenna käsivarret ja pakarat kiittää...
sunnuntai 17. heinäkuuta 2016
vko 28 - yhteenveto
Oijoi, nyt meni viikko kyllä penkin alle. Syömisten suhteen ei valitettavaa, yksi reward day, ja sekin maltillinen joten ei ollenkaan paha, mutta ne treenit... Mulle tuntuu olevan todella haasteellisia, ei omat lomapäivät, vaan miehen loma. Kun mies on kotona, en saa treenattua, on niin paljon kivempaa olla söpösti yhdessä kuin lähteä hikoilemaan, ja miehen nähden treenailua en voi kuvitellakaan. En tiedä mikä tunnelukko siinä oikein minulla on, mutta jotenkin se ei vaan onnistu, ajatuskin kauhistuttaa. Pitäisi tehdä oikein kovasti duunia oman pään kanssa, että pääsisi tuosta ongelmasta eroon, se rajoittaa aika paljon omaa tekemistä, jos ei voi treenata kotona. Mulla ei ole mitään ongelmia treenata ulkona tai muiden nähden, mutta miehen nähden... En tiedä mikä siinä se ongelma on. Ansaitsen näpeilleni tän viikon liikuntojen suhteen, olisi pitänyt vain lähteä ulos jumppaamaan kun kotona ei kehtaa. Mutta ei tullut lähdettyä. Kertaakaan.
Sen sijaan päivittäin olen käynyt kävelyllä, ja välillä miehen kanssa yhdessä. Tänään käytiin kahdesti, yhteensä n. 8 km tuli käveltyä, siitä kolmisen kilsaa vaihtelevassa maastossa.
No, kuten arvata saattaa, ei tämän viikon miinuskaan ole suuren suuri. Mutta se on kuitenkin miinusta, joten siitä voi olla tyytyväinen. Nyt lähtee vikat 2 viikkoa ennen kummitytön juhlia, ja ne painan sitten sata lasissa, katsotaan mihin asti sillä päästään!
Sen sijaan päivittäin olen käynyt kävelyllä, ja välillä miehen kanssa yhdessä. Tänään käytiin kahdesti, yhteensä n. 8 km tuli käveltyä, siitä kolmisen kilsaa vaihtelevassa maastossa.
No, kuten arvata saattaa, ei tämän viikon miinuskaan ole suuren suuri. Mutta se on kuitenkin miinusta, joten siitä voi olla tyytyväinen. Nyt lähtee vikat 2 viikkoa ennen kummitytön juhlia, ja ne painan sitten sata lasissa, katsotaan mihin asti sillä päästään!
sunnuntai 10. heinäkuuta 2016
vko 27 - yhteenveto
Olipa muuten tosi rentouttava viikko! Viimeviikolla oli liikuntamäärät todella korkeat, tällä viikolla treenit oli minimissä mutta arkiaktiivisuus tapissaan, ja ykkösasiana rentoutuminen.
ma - lenkki, ja sosiaalisuutta kun miehen sisko lapsineen ja miehen veli, tämän vaimo ja tuore vauva kävivät kylässä. Tein raakakakkua ja söin itsekin palasen, mutta se tosiaan oli itse tehty ja tiedän ettei sen syöminen ollut pahasta. Kun hyvää tekee itse voi paljon helpommin maistellakin, kun tietää varmuudella mitä kyseiseen herkkuun on laitettu.
ti - autoilua etelä-pohjanmaalle, tyttäret mummolaan ja eikun mökille. Aamulla laitoin puhelimen virransäästötilaan joka päästää läpi puhelut ja viestit muttei mitään ilmoituksia, ei edes sähköposteja. Tarkoituksena pitää some taukoa samalla. Ei treeniä.
ke - mökillä <3 siivousta, haravointia, veneilyä ja kalastusta. Ei treeniä.
to - edelleen sometauko pitää. Kirjoittelen välillä ajatuksia päiväkirjaan. Tuntuu kuin olisi ollut lomalla paljon pidempään. Lisää kalastusta, lapset kävi mökkeilemässä myös. Ei treeniä.
pe - käytiin kalastamassa, sienestämässä, kävelyllä ja siivottiin mökkiä lähtökuntoon. Sometauko pitää. Ei treeniä.
la - ajettiin kotiin. Olipa ihana mökkireissu <3 Sometauko piti koko reissun, suosittelen kyllä lämpimästi kaikille. Otin valokuvia ihan oikealla kameralla, kirjoitin päiväkirjaa, kudoin ja luin iltaisin. En kaivannut puhelinta ensimmäisen päivän jälkeen. Kotona sitten punnerrustreeni ja vatsalihastreeni illalla
su - aamulenkki. Sisko tulee tänään ruisrockiin ja samalla meille, joten jotain pientä tulee mahdollisesti sitten hänen kanssaan vielä tehtyä.
Ruokavalio piti täydellisesti koko mökkiloman, pannukahvi oli ihanaa ja tulella tehty ruoka maistui niin hyvältä! Edes saunasiideriä en ottanut, vaan täydellisen korvikkeen, vichy salmiakki tölkin. Saunottiin jokapäivä, parhainpana kahdesti. Paino tippui huolimatta siitä etten juuri treenaillut.
ma - lenkki, ja sosiaalisuutta kun miehen sisko lapsineen ja miehen veli, tämän vaimo ja tuore vauva kävivät kylässä. Tein raakakakkua ja söin itsekin palasen, mutta se tosiaan oli itse tehty ja tiedän ettei sen syöminen ollut pahasta. Kun hyvää tekee itse voi paljon helpommin maistellakin, kun tietää varmuudella mitä kyseiseen herkkuun on laitettu.
ti - autoilua etelä-pohjanmaalle, tyttäret mummolaan ja eikun mökille. Aamulla laitoin puhelimen virransäästötilaan joka päästää läpi puhelut ja viestit muttei mitään ilmoituksia, ei edes sähköposteja. Tarkoituksena pitää some taukoa samalla. Ei treeniä.
ke - mökillä <3 siivousta, haravointia, veneilyä ja kalastusta. Ei treeniä.
to - edelleen sometauko pitää. Kirjoittelen välillä ajatuksia päiväkirjaan. Tuntuu kuin olisi ollut lomalla paljon pidempään. Lisää kalastusta, lapset kävi mökkeilemässä myös. Ei treeniä.
pe - käytiin kalastamassa, sienestämässä, kävelyllä ja siivottiin mökkiä lähtökuntoon. Sometauko pitää. Ei treeniä.
la - ajettiin kotiin. Olipa ihana mökkireissu <3 Sometauko piti koko reissun, suosittelen kyllä lämpimästi kaikille. Otin valokuvia ihan oikealla kameralla, kirjoitin päiväkirjaa, kudoin ja luin iltaisin. En kaivannut puhelinta ensimmäisen päivän jälkeen. Kotona sitten punnerrustreeni ja vatsalihastreeni illalla
su - aamulenkki. Sisko tulee tänään ruisrockiin ja samalla meille, joten jotain pientä tulee mahdollisesti sitten hänen kanssaan vielä tehtyä.
Ruokavalio piti täydellisesti koko mökkiloman, pannukahvi oli ihanaa ja tulella tehty ruoka maistui niin hyvältä! Edes saunasiideriä en ottanut, vaan täydellisen korvikkeen, vichy salmiakki tölkin. Saunottiin jokapäivä, parhainpana kahdesti. Paino tippui huolimatta siitä etten juuri treenaillut.
sunnuntai 3. heinäkuuta 2016
vko26 - yhteenveto
27.6. ma - Lenkki reissussa, pituus n. 6 km eikä rullannut sitten niin yhtään. Ihan tuskaa, oli kuuma, penikoita särki, takareisi kramppas... Ajattelin että johan on kun on juhannuksen istunut ja syönyt niin luulis rullaavan, vaan ei. Jäi p*ska maku suuhun.
28.6. ti - Sama lenkki. Ehkä vähäsen parempi, mutta edelleen penikat vaivasi ja oli kuuma. Ajettiin liki kokopäivä autolla suomen poikki kotiin.
29.6. ke - Uikkupolulle kotona heti aamusta, eli vajaa 5 km. Alkoi tuntua että ehkä tää tästä taas. Kotiin kun pääsin niin Juha halusi kävelylle ja päätin lähteä mukaan, ja käveltiin uikkupolku, eli sain lisää vajaat 5 km. Illalla oli vielä mentävä testaamaan uusia juoksukenkiä jotka kävin ostamassa, ja kiersin uikkupolun siis vielä kertaalleen, nyt sprintit mukana lenkillä 5*30 sekuntia, lepo 5 min ja uusiksi 5*30 s minuutin palautuksilla. Oli tosi jees!
30.6. to - Juhan kanssa 5 km kävely, päälle punnerrusvoittoinen käsi/rintajumppa. Illalla innostuin vielä tekemään samat sprinttisarjat kuin keskiviikkona mutta crosstrainerilla ja siihen päälle vatsalihasjumpan ja jalkajumpan. Voittaja fiilis.
1.7. pe - Yö oli tuskainen kun niskat veti jumiin punnerruksista. Aamulla heräsin päänsärkyyn. Olin liki koko päivän kotona sohvalla tai sängyssä lukemassa. Kesäloma <3 Illalla oli kuitenkin lähdettävä liikkeelle, tein reilun 6 km kävelylenkin.
2.7. la - aamupäivällä käytiin pojan kanssa painikisoissa ja tulomatkalla vähän pakon edessä katseltiin Paavo Nurmi maratoonareita. Vähän alkoi sykkiä sellainen ajatus että josko sitä vuoden päästä osallistuisi itse puolikkaalle. Sen jälkeen käytiin kotona olevien kahden muksun kanssa kävelyllä, joka muuttui hyppy-, sprinttitreeniksi ja hölkkäilyksi. Meikä kävi sen jälkeen vielä illemmalla kirmailemassa 5 km lenkin, koitin pistää vähän kovemman vaihteen silmään ja selviydyinkin lenkistä 5 min nopeammin kuin aiemmalla sprinttilenkillä keskiviikkona.
3.7. su - aamusta pitkälle kävelylle, reilu 7 km. Illalla sprintit crosstrainerilla ja hiit jumppa koko kropalle.
28.6. ti - Sama lenkki. Ehkä vähäsen parempi, mutta edelleen penikat vaivasi ja oli kuuma. Ajettiin liki kokopäivä autolla suomen poikki kotiin.
29.6. ke - Uikkupolulle kotona heti aamusta, eli vajaa 5 km. Alkoi tuntua että ehkä tää tästä taas. Kotiin kun pääsin niin Juha halusi kävelylle ja päätin lähteä mukaan, ja käveltiin uikkupolku, eli sain lisää vajaat 5 km. Illalla oli vielä mentävä testaamaan uusia juoksukenkiä jotka kävin ostamassa, ja kiersin uikkupolun siis vielä kertaalleen, nyt sprintit mukana lenkillä 5*30 sekuntia, lepo 5 min ja uusiksi 5*30 s minuutin palautuksilla. Oli tosi jees!
30.6. to - Juhan kanssa 5 km kävely, päälle punnerrusvoittoinen käsi/rintajumppa. Illalla innostuin vielä tekemään samat sprinttisarjat kuin keskiviikkona mutta crosstrainerilla ja siihen päälle vatsalihasjumpan ja jalkajumpan. Voittaja fiilis.
1.7. pe - Yö oli tuskainen kun niskat veti jumiin punnerruksista. Aamulla heräsin päänsärkyyn. Olin liki koko päivän kotona sohvalla tai sängyssä lukemassa. Kesäloma <3 Illalla oli kuitenkin lähdettävä liikkeelle, tein reilun 6 km kävelylenkin.
2.7. la - aamupäivällä käytiin pojan kanssa painikisoissa ja tulomatkalla vähän pakon edessä katseltiin Paavo Nurmi maratoonareita. Vähän alkoi sykkiä sellainen ajatus että josko sitä vuoden päästä osallistuisi itse puolikkaalle. Sen jälkeen käytiin kotona olevien kahden muksun kanssa kävelyllä, joka muuttui hyppy-, sprinttitreeniksi ja hölkkäilyksi. Meikä kävi sen jälkeen vielä illemmalla kirmailemassa 5 km lenkin, koitin pistää vähän kovemman vaihteen silmään ja selviydyinkin lenkistä 5 min nopeammin kuin aiemmalla sprinttilenkillä keskiviikkona.
3.7. su - aamusta pitkälle kävelylle, reilu 7 km. Illalla sprintit crosstrainerilla ja hiit jumppa koko kropalle.
Kiri kiri!
Olen saanut pari yhteydenottoa jossa on toivottu tarkempaa selostusta siitä mitä tämä mun loppukirini pitää sisällään, ja ehdotettu myös "tilivelvollisuuden" luomiseksi sitä että listaisin tänne blogiin sitten treenit mitä olen tehnyt samalla kuin muutenkin loppukirikuulumisia vähän tiuhempaan tahtiin.
Mikäs siinä, sitten ne on täällä ylhäällä ja niihin on myöhemmin (kirin jälkeen) helppo palata ja miettiä missä olisi voinut tehdä asiat paremmin. Koska parantamisen varaahan on aina.
Ruokailu on tietenkin iso osa painonpudotusta ja -hallintaa. Oikeastaan se suurin osa. Liikunta on toki hyvästä monellakin tapaa, mutta painonhallinta on pitkälti kiinni siitä mitä suuhusi laitat. Jos olet lukenut blogiani aiemmin, tiedät että olen suuri sallivan syömisen kannattaja. En siis usko siihen että laihduttajankaan kannattaa liian ehdottomasti kieltää itseltään mitään. Mutta nyt kun maaliskuussa osallistuin Tomi Kokon Lean In Five Weeks haasteeseen, olen vähän joutunut omaa näkemystäni ravinnosta muovaamaan. Edelleenkään en usko siihen että kannattaa kieltäytyä ehdottomana. En usko että se pidemmän päälle kannattaa. Mutta ehkä sallivan syömisen sijaan voisin jatkossa puhua tiedostavasta syömisestä. Se ehkä kuivaisi paremmin sitä mitä tarkoitan. Eli ei kieltäydytä vain periaatteen vuoksi mistään, joten sallivuus tavallaan säilyy, mutta tiedostetaan se miten se oma kroppa toimii, ja mikä sille on parasta. Ruokavalioden tekeminen ei ole mitään helppoa hommaa, sen tietää joka ikinen PT. Ihmiset ovat niin yksilöllisiä, että yhtä ja samaa kaavaa kaikille käyttämällä ei saa aikaan lasta eikä pas... No ymmärrätte mitä tarkoitan. Minä olen jo vuosia sitten huomannut että oma kroppani toimii hyvin kun hiilareita rajoitetaan.
Nyt olen ollut muutamia poikkeuksia lukuunottamatta (pääsiäinen, juhannus ja muutama palkintopäivä) gluteenittomalla ja maidottomalla, melko vähähiilarisella ja runsaampirasvaisella ruokavaliolla, ja olen huomannut että olen taas pirteämpi, virtaa on vaikka miten paljon, ja painokin putoaa taas mukavasti. Joten tämän loppukirini ainakana en ruokavalioon tee juuri mitään muutoksia. Koitan ainoastaan suosia vihreitä vihanneksia, mutta en mitenkään ehdottomana, kyllä tomaatti ja paprika kuuluu edelleen ruokavalioon, enkä pidä reward day:tä ennen kuun lopussa olevia juhlia. Tai tämä on suunnitelma. Mutta jos kroppa väsyy liikaa ja alkaa sitä vaatia, niin sitten pidetään se hiilaritankkauspäivä ja sillä selvä.
Liikuntaa sen sijaan lisään melko paljon. Aiemmin liikunta oli taas vähän jäänyt, satunnaista lenkkeilyä, hyötyliikuntaa ja joku jumppa sillointällöin. Nyt kun tavoite on kova, vetää oikein kunnon loppukiri heinäkuun ajan, on treenimäärä sitten sen mukainen. Joka päivä lenkki, joko kovempitahtinen intervallilenkki tai palauttava kävelylenkki. Kovempitempoinen juoksulenkki voi olla lyhyempi kestoltaan, n 30-45 min, kävely sitten pidempi. Kuitenkin päivittäin on lenkille mentävä. Lenkkeily ei kuitenkaan yksinään riitä, vaan haluan laihtumisen lisäksi kohottaa kuntoani entisestään ja toivon ettei ihan kaikki lihakset sulaisi rasvan kanssa pois. Joten lihaskuntoakin on tehtävä. Olen tykästynyt noihin LIFW:n hiit tyylisiin jumppiin jotka on nopeita tehdä, hiki tulee takuuvarmasti ja seuraavana päivänä tietää tehneensä. Niitä on viikkosuunnitelmassa 4-5 joista kaksi teen usein putkeen, joten jumppa on suunnilleen joka toinen päivä. Mitään lihasmassan kasvatusta niillä ei tietenkään tehdä, mutta nyt onkin tarkoitus pudottaa painoa ja samalla pikkuisen saada kuntoa paremmaksi, lihasta aletaan tehdä sitten vasta heinäkuun jälkeen, joskus kun ollaan siinä normaalipainon korvilla, eikä painoa tarvi enää juuri pudottaa mutta kroppaan haluan muotoa.
Eli yhteenvetona: vähähiilarinen, rasvaisempi ruokavalio, 7 aerobista viikossa ja 4-5 hiit jumppaa viikossa. Näillä mennään nyt tämä kuu ja katsotaan mihin sillä päästään. Mitä lähempänä olen kutosella alkavia lukuja 30.7. sen parempi.
Mikäs siinä, sitten ne on täällä ylhäällä ja niihin on myöhemmin (kirin jälkeen) helppo palata ja miettiä missä olisi voinut tehdä asiat paremmin. Koska parantamisen varaahan on aina.
Ruokailu on tietenkin iso osa painonpudotusta ja -hallintaa. Oikeastaan se suurin osa. Liikunta on toki hyvästä monellakin tapaa, mutta painonhallinta on pitkälti kiinni siitä mitä suuhusi laitat. Jos olet lukenut blogiani aiemmin, tiedät että olen suuri sallivan syömisen kannattaja. En siis usko siihen että laihduttajankaan kannattaa liian ehdottomasti kieltää itseltään mitään. Mutta nyt kun maaliskuussa osallistuin Tomi Kokon Lean In Five Weeks haasteeseen, olen vähän joutunut omaa näkemystäni ravinnosta muovaamaan. Edelleenkään en usko siihen että kannattaa kieltäytyä ehdottomana. En usko että se pidemmän päälle kannattaa. Mutta ehkä sallivan syömisen sijaan voisin jatkossa puhua tiedostavasta syömisestä. Se ehkä kuivaisi paremmin sitä mitä tarkoitan. Eli ei kieltäydytä vain periaatteen vuoksi mistään, joten sallivuus tavallaan säilyy, mutta tiedostetaan se miten se oma kroppa toimii, ja mikä sille on parasta. Ruokavalioden tekeminen ei ole mitään helppoa hommaa, sen tietää joka ikinen PT. Ihmiset ovat niin yksilöllisiä, että yhtä ja samaa kaavaa kaikille käyttämällä ei saa aikaan lasta eikä pas... No ymmärrätte mitä tarkoitan. Minä olen jo vuosia sitten huomannut että oma kroppani toimii hyvin kun hiilareita rajoitetaan.
Nyt olen ollut muutamia poikkeuksia lukuunottamatta (pääsiäinen, juhannus ja muutama palkintopäivä) gluteenittomalla ja maidottomalla, melko vähähiilarisella ja runsaampirasvaisella ruokavaliolla, ja olen huomannut että olen taas pirteämpi, virtaa on vaikka miten paljon, ja painokin putoaa taas mukavasti. Joten tämän loppukirini ainakana en ruokavalioon tee juuri mitään muutoksia. Koitan ainoastaan suosia vihreitä vihanneksia, mutta en mitenkään ehdottomana, kyllä tomaatti ja paprika kuuluu edelleen ruokavalioon, enkä pidä reward day:tä ennen kuun lopussa olevia juhlia. Tai tämä on suunnitelma. Mutta jos kroppa väsyy liikaa ja alkaa sitä vaatia, niin sitten pidetään se hiilaritankkauspäivä ja sillä selvä.
Liikuntaa sen sijaan lisään melko paljon. Aiemmin liikunta oli taas vähän jäänyt, satunnaista lenkkeilyä, hyötyliikuntaa ja joku jumppa sillointällöin. Nyt kun tavoite on kova, vetää oikein kunnon loppukiri heinäkuun ajan, on treenimäärä sitten sen mukainen. Joka päivä lenkki, joko kovempitahtinen intervallilenkki tai palauttava kävelylenkki. Kovempitempoinen juoksulenkki voi olla lyhyempi kestoltaan, n 30-45 min, kävely sitten pidempi. Kuitenkin päivittäin on lenkille mentävä. Lenkkeily ei kuitenkaan yksinään riitä, vaan haluan laihtumisen lisäksi kohottaa kuntoani entisestään ja toivon ettei ihan kaikki lihakset sulaisi rasvan kanssa pois. Joten lihaskuntoakin on tehtävä. Olen tykästynyt noihin LIFW:n hiit tyylisiin jumppiin jotka on nopeita tehdä, hiki tulee takuuvarmasti ja seuraavana päivänä tietää tehneensä. Niitä on viikkosuunnitelmassa 4-5 joista kaksi teen usein putkeen, joten jumppa on suunnilleen joka toinen päivä. Mitään lihasmassan kasvatusta niillä ei tietenkään tehdä, mutta nyt onkin tarkoitus pudottaa painoa ja samalla pikkuisen saada kuntoa paremmaksi, lihasta aletaan tehdä sitten vasta heinäkuun jälkeen, joskus kun ollaan siinä normaalipainon korvilla, eikä painoa tarvi enää juuri pudottaa mutta kroppaan haluan muotoa.
Eli yhteenvetona: vähähiilarinen, rasvaisempi ruokavalio, 7 aerobista viikossa ja 4-5 hiit jumppaa viikossa. Näillä mennään nyt tämä kuu ja katsotaan mihin sillä päästään. Mitä lähempänä olen kutosella alkavia lukuja 30.7. sen parempi.
torstai 30. kesäkuuta 2016
Jussi juhlittu ja arki rullaa
Juhannus vietettiin miehen isän luona Kajaanin kupeessa. Voitte uskoa että ruokavalio oli vähän jotain muuta kuin mitä olen itselleni määrännyt loppukirin ajaksi, mutta en ajatellut ottaa siitä yhtään minkäänlaista stressin poikastakaan. Nih. En ottanut täytekakkua, en korppua, en pullaa, vain kohtuulliset annokset ruokaa ja antaumuksella salaattia ja ukin itse pyytämää ja savustamaa lohta. NAM! Viimeisenä reissupäivänä oli kuitenkin syötävä keksiä ja kääretorttua, koska minä en ole ihminen joka menisi väittämään vastaan lapsipuolteni isoisomummuille. Semmoinen ikä ja elämänkokemus ja viisaus joka asuu vanhoissa naisissa, se on jotain se. Liikunnan suhteen meni myös aika lomailuksi, torstaista tiistaihin ja vain kaksi lenkkiä ja pari kävelylenkkiä. Mutta annan senkin armollisesti itselleni anteeksi, sillä oli kiva pitkästä aikaa kutoa, kun sukuun on tullut uusi pienokainen. Pari myssyä ja parit sukat sain aikaan, opettelin vihdoin tekemään kaksi sukkaa yhtäaikaa pyöröpuikoilla.
Nyt ollaan kuitenkin oltu pari päivää kotona, ja takaisin rutiineihin on ollut mukavan helppo solahtaa. On ihanaa syödä hyvin ja liikkua! Eilen meinasi melkein mennä överiksi kun pirteänä aamulla kirmasin aamulenkille (4,5 km), sitten mies heräsi ja tahtoi kävelylle (5 km) ja lähdin seuraksi, ja illalla piti vielä mennä testaamaan uusia juoksuvarusteita (4,5 km). Sain vihdoin käytettyä vuosi sitten saamani intersportin lahjakortin. Mukaan lähti jalkaan ihanasti sopivat juoksukengät, jotka ammattitaitoinen ja mukava myyjä katsoi sopiviksi jalalleni sekä askellukselleni. Lisäksi tuli ostettua kompressiotrikoot, ja parin käyttökerran kokemuksella on kyllä sanottava että ai että on ihanat! Kyllä nyt kelpaa kirmailla pitkin Raisiota, kun varusteet on vimpan päälle. Olen ottanut tavoitteeksi juosta nopeammin, ja keinoiksi intervallitreenit. Spurtteja spurtteja, ja ei juuri ollenkaan hidasta hölköttelyä. Katsotaan kuinka homma puree. Toki lisäksi sitten kehonpainoharjottelua ja kahvakuulaa. Ja rullailua. Jos paikat vaikka pysyisi ehjinä tällä kertaa.
Työrintamalla on nyt suuret muutoksen tuulet kun alihankintasopimukseni Kotiapu Loisteelle päättyi. Ikävä tulee kaikkia Loisteen ihania asiakkaita. Mutta nyt on aika keskittyä uusiin asiakkaisiin ja uusiin juttuihin. Mutta ensin vähän lomailen, en joulunakaan pitänyt lomaa, joten hengähdystauko on tarpeen. Tosin ajatustyötä tässä lomallakin on tullut tehtyä.
Nyt ollaan kuitenkin oltu pari päivää kotona, ja takaisin rutiineihin on ollut mukavan helppo solahtaa. On ihanaa syödä hyvin ja liikkua! Eilen meinasi melkein mennä överiksi kun pirteänä aamulla kirmasin aamulenkille (4,5 km), sitten mies heräsi ja tahtoi kävelylle (5 km) ja lähdin seuraksi, ja illalla piti vielä mennä testaamaan uusia juoksuvarusteita (4,5 km). Sain vihdoin käytettyä vuosi sitten saamani intersportin lahjakortin. Mukaan lähti jalkaan ihanasti sopivat juoksukengät, jotka ammattitaitoinen ja mukava myyjä katsoi sopiviksi jalalleni sekä askellukselleni. Lisäksi tuli ostettua kompressiotrikoot, ja parin käyttökerran kokemuksella on kyllä sanottava että ai että on ihanat! Kyllä nyt kelpaa kirmailla pitkin Raisiota, kun varusteet on vimpan päälle. Olen ottanut tavoitteeksi juosta nopeammin, ja keinoiksi intervallitreenit. Spurtteja spurtteja, ja ei juuri ollenkaan hidasta hölköttelyä. Katsotaan kuinka homma puree. Toki lisäksi sitten kehonpainoharjottelua ja kahvakuulaa. Ja rullailua. Jos paikat vaikka pysyisi ehjinä tällä kertaa.
Työrintamalla on nyt suuret muutoksen tuulet kun alihankintasopimukseni Kotiapu Loisteelle päättyi. Ikävä tulee kaikkia Loisteen ihania asiakkaita. Mutta nyt on aika keskittyä uusiin asiakkaisiin ja uusiin juttuihin. Mutta ensin vähän lomailen, en joulunakaan pitänyt lomaa, joten hengähdystauko on tarpeen. Tosin ajatustyötä tässä lomallakin on tullut tehtyä.
lauantai 18. kesäkuuta 2016
Asiakkaan kengissä
Juhannus lähenee. Kolme vuotta sitten juhannus oli se hetki joka oli elämässäni hyvin käänteentekevä. Menin heti juhannuksen jälkeen puntariin kotona ja muistan varmasti ikuisesti sen hetken kun lukema 103 tuli näkyviin. 162 senttiä ja yli 100 kiloa. Ei se iskenyt kuin salama, eikä oivallus tullut välittömästi. Mutta jokin siinä hetkessä napsautti palikoita kohdilleen meikäläisen aivoissa. Lasken elämäntaparemonttini alkavaksi siitä hetkestä, juhannuksesta 2013.
Kolmessa vuodessa on tapahtunut paljon. Paino on mennyt ylös ja alas ja jos olisin ensimmäisellä tai toisella tai kolmannella kerralla luovuttanut, olisin nyt epäonnistuja ja lihavampi kuin koskaan. Mutta olen joka kerta todennut että no, tässä on nyt jokin oppimisen paikka, ja eteenpäin vaan. Olen oivaltanut sen ettei koko loppuelämän kestävä matka pääty pariin ylämäkeen.
Olen karsinut elämästäni negatiivisuutta, ensimmäisenä lähti kolme vuotta sitten silloinen miesystävä, jossa oli aika selkeitä feederin piirteitä. Olen opetellut pitämään itsestäni ja arvostamaan itseäni. Olen opetellut ajattelemaan "minä pystyn" sen sijaan että ajattelisin etten pysty tai voi koska olen liian lihava, liian vanha, liian heikko tai mitä vaan tekosyitä. Minä pystyn.
Olen muutoksen myötä tavannut ihmisiä jotka tukevat sitä minua joka haluan olla. Aviomieheni varmasti tärkein, mutta myös samanhenkisiä muuttujia sekä positiivisia valmentajia. Elämä on muuttunut kaikilla osa-alueillaan aivan erinäköiseksi. Se lienee osoitus siitä että elämäntapamuutos on onnistumassa. Koska ilman muutoksia elämässä ei tapahtuisi muutoksia kropassakaan.
Kaiken tämän oivaltaminen on antanut minulle aivan uuden purkauksen energiaa ja motivaatiota. Lupasin aikanaan kummitytölleni että olen normaalipainossa kun hän pääsee ripille. Ja nyt olen ottanut kunnon loppukirin kohti tuota tavoitetta. Heinäkuun loppuun aikaa, joten kiri on tarpeenkin. Mutta minä pystyn.
Astuin asiakkaan kenkiin ja tein suunnitelmat. Pysymällä suunnitelmassa tavoite on jo lähes saavutettu. Teen tästä loppukiristäni tarkemman postauksen ehtiessäni. Koska nyt mennään eikä meinata.
Kolmessa vuodessa on tapahtunut paljon. Paino on mennyt ylös ja alas ja jos olisin ensimmäisellä tai toisella tai kolmannella kerralla luovuttanut, olisin nyt epäonnistuja ja lihavampi kuin koskaan. Mutta olen joka kerta todennut että no, tässä on nyt jokin oppimisen paikka, ja eteenpäin vaan. Olen oivaltanut sen ettei koko loppuelämän kestävä matka pääty pariin ylämäkeen.
Olen karsinut elämästäni negatiivisuutta, ensimmäisenä lähti kolme vuotta sitten silloinen miesystävä, jossa oli aika selkeitä feederin piirteitä. Olen opetellut pitämään itsestäni ja arvostamaan itseäni. Olen opetellut ajattelemaan "minä pystyn" sen sijaan että ajattelisin etten pysty tai voi koska olen liian lihava, liian vanha, liian heikko tai mitä vaan tekosyitä. Minä pystyn.
Olen muutoksen myötä tavannut ihmisiä jotka tukevat sitä minua joka haluan olla. Aviomieheni varmasti tärkein, mutta myös samanhenkisiä muuttujia sekä positiivisia valmentajia. Elämä on muuttunut kaikilla osa-alueillaan aivan erinäköiseksi. Se lienee osoitus siitä että elämäntapamuutos on onnistumassa. Koska ilman muutoksia elämässä ei tapahtuisi muutoksia kropassakaan.
Kaiken tämän oivaltaminen on antanut minulle aivan uuden purkauksen energiaa ja motivaatiota. Lupasin aikanaan kummitytölleni että olen normaalipainossa kun hän pääsee ripille. Ja nyt olen ottanut kunnon loppukirin kohti tuota tavoitetta. Heinäkuun loppuun aikaa, joten kiri on tarpeenkin. Mutta minä pystyn.
Astuin asiakkaan kenkiin ja tein suunnitelmat. Pysymällä suunnitelmassa tavoite on jo lähes saavutettu. Teen tästä loppukiristäni tarkemman postauksen ehtiessäni. Koska nyt mennään eikä meinata.
perjantai 10. kesäkuuta 2016
Positiivisuuden jäljillä
Alunperin aloitin kirjoittelemaan tätä blogia ja tuntojani, enimmäkseen itselleni, mutta siksi että halusin tuoda esiin sen näkökulman painonhallintaan, että vain itseään arvostava ihminen laihtuu pysyvästi ja terveellisesti. Että positiivisuus ja elämänmyönteisyys pitäisi laajentaa koskemaan myös omaa kehonkuvaa. Tunnustaa itselleen, että juu, tässä on nyt ylimääräisiä kiloja, mutta olen silti hyvä ja arvokas ihminen. Koska itse uskon, että vasta kun hyväksyy itsensä, voi hyväksyä sen että on itse vastuussa omasta hyvinvoinnistaan, ja olla onnellinen niihin pieniin muutoksiin joita tekee hyvinvointinsa eteen. Koska pieniä ne muutokset alkuun on, kun puhutaan pysyvästä painonpudotuksesta.
Ylipaino ei ole mikään voittamaton mörkö jota ei pysty karistamaan, ellei siitä itse sellaista tee. Painonhallinta onkin mielestäni enemmän kiinni korvienvälistä, kuin siitä mitä menee suun kautta mahalaukkuun. Se mitä syöt, ja miten liikut, on seuraus siitä miten ajattelet ja koet asiat. Tavallaan tämän tiedostaminen on personal trainerille kamalan turhauttavaa. Sillä vaikka tekisi miten hyvät ruokaohjeet ja jumppaohjelmat, niin lopulta kaikki on kiinni jokaisesta itsestään, ja se työ kohti onnellisempaa ja terveempää minäkuvaa ei aina vaadi diettiä ja jumppaa. Se vaatii paljon enemmän.
Tunnen monia ihmisiä, jotka ovat vuosia ajatelleet, että jos vain saisivat sen 5 kiloa tai vaikka 15 kiloa pois niin olisivat onnellisia ja tyytyväisiä kroppaansa. Mutta sitten kun se 5-15 on kadonnut, ei vieläkään olla tyytyväisiä. Ja joko laihdutetaan aina vaan lisää ja lisää, kunnes terveys alkaa reistailla, tai sitten lihotaan takaisin kun ollaan niin tyytymättömiä itseensä ja sorrutaan taas vanhoihin elämäntapoihin. Kenenkään onnellisuuden ei pitäisi olla kiinni painosta. Mutta itsekin vaa'an kanssa seurusteelleena tiedän kyllä että usein päivä oli hyvä tai huono, ihan sen mukaan mitä vaaka näytti.
Minua usein vähän surettaa lukea netistä näitä tarinoita joissa hoikka ja nätti nainen kertoo että vielä pitää saada 4 kiloa pois, että on löysää siellä tai täällä. Makuja on toki monia, enkä voi moittia jos joku haluaa rasvattoman kehon joka on litteä ja tasainen. Mutta usein ajattelen että monelle tekisi hyvää ottaa pari askelta taaksepäin ja pohtia että onko siinä omassa kehossa muka jotain vikaa. Miettiä, että jos se olisi jonkun toisen, niin mitä siitä ajattelisi. Että olisiko parempi keskittyä kokonaisuuteen ja siihen mihin se keho pystyy, kuin tuijottaa sitä alavatsan makkaraa tai käsivarsien pientä pehmeyttä alliosastolla, ja ylikriittisenä stressata ja ahdistua jostain mitä muut eivät edes huomaa.
Ei se että rakastaa itseään, ja hyväksyy itsensä sellaisena kuin on, tarkoita että haluaisi olla lihava. Usein törmää sellaiseen ajattelumalliin että ylipainoisia ei saisi rohkaista olemaan tyytyväisiä itseensä, koska silloin he eivät laihduta, ja ylipaino tunnetusti on terveydelle haitallista. Että tyytyväisyys on kehityksen kuolema. Paskan marjat. Vasta kun rakastaa itseään, haluaa tarjota itselleen parasta mahdollista ravintoa, ja pitää itsensä kunnossa. Jos ei hyväksy itseään, kokee helposti ettei sillä omalla keholla ole mitään väliä. Ettei sillä ole mitään väliä miten jaksaa tai miltä näyttää, Siinä olotilassako sitä sitten pitäisi pystyä painoa hallitsemaan?
Minä toivon kaikille ihmisille voimaa etsiä itsestään hyviä puolia. Nauttia niistä aivan mitättömältäkin tuntuvista voitoista. Ne on kaikki askeleita oikeaan suuntaan. Niistä on ok iloita. On paljon parempi ajatella että jes, söin tänään kerran kunnon ruokaa kohtuudella, kuin ajatella että vittu tääkin päivä meni vituiksi kun söin illalla kolme keksiä ja sulkaapatukan. Kumpi ajatus kantaa painonhallinnassa pidemmälle?
Ja ottakaa niitä kuvia. Vaikka se tuntuisi miten vastenmieliseltä. Koska sitten kun se hetki koittaa että tuntuu että mikään ei suju, ja kaikki on ihan turhaa eikä muutos kuitenkaan näy missään, niin silloin on hyvä hetki muistuttaa itseään.
Ylipaino ei ole mikään voittamaton mörkö jota ei pysty karistamaan, ellei siitä itse sellaista tee. Painonhallinta onkin mielestäni enemmän kiinni korvienvälistä, kuin siitä mitä menee suun kautta mahalaukkuun. Se mitä syöt, ja miten liikut, on seuraus siitä miten ajattelet ja koet asiat. Tavallaan tämän tiedostaminen on personal trainerille kamalan turhauttavaa. Sillä vaikka tekisi miten hyvät ruokaohjeet ja jumppaohjelmat, niin lopulta kaikki on kiinni jokaisesta itsestään, ja se työ kohti onnellisempaa ja terveempää minäkuvaa ei aina vaadi diettiä ja jumppaa. Se vaatii paljon enemmän.
Tunnen monia ihmisiä, jotka ovat vuosia ajatelleet, että jos vain saisivat sen 5 kiloa tai vaikka 15 kiloa pois niin olisivat onnellisia ja tyytyväisiä kroppaansa. Mutta sitten kun se 5-15 on kadonnut, ei vieläkään olla tyytyväisiä. Ja joko laihdutetaan aina vaan lisää ja lisää, kunnes terveys alkaa reistailla, tai sitten lihotaan takaisin kun ollaan niin tyytymättömiä itseensä ja sorrutaan taas vanhoihin elämäntapoihin. Kenenkään onnellisuuden ei pitäisi olla kiinni painosta. Mutta itsekin vaa'an kanssa seurusteelleena tiedän kyllä että usein päivä oli hyvä tai huono, ihan sen mukaan mitä vaaka näytti.
Minua usein vähän surettaa lukea netistä näitä tarinoita joissa hoikka ja nätti nainen kertoo että vielä pitää saada 4 kiloa pois, että on löysää siellä tai täällä. Makuja on toki monia, enkä voi moittia jos joku haluaa rasvattoman kehon joka on litteä ja tasainen. Mutta usein ajattelen että monelle tekisi hyvää ottaa pari askelta taaksepäin ja pohtia että onko siinä omassa kehossa muka jotain vikaa. Miettiä, että jos se olisi jonkun toisen, niin mitä siitä ajattelisi. Että olisiko parempi keskittyä kokonaisuuteen ja siihen mihin se keho pystyy, kuin tuijottaa sitä alavatsan makkaraa tai käsivarsien pientä pehmeyttä alliosastolla, ja ylikriittisenä stressata ja ahdistua jostain mitä muut eivät edes huomaa.
Ei se että rakastaa itseään, ja hyväksyy itsensä sellaisena kuin on, tarkoita että haluaisi olla lihava. Usein törmää sellaiseen ajattelumalliin että ylipainoisia ei saisi rohkaista olemaan tyytyväisiä itseensä, koska silloin he eivät laihduta, ja ylipaino tunnetusti on terveydelle haitallista. Että tyytyväisyys on kehityksen kuolema. Paskan marjat. Vasta kun rakastaa itseään, haluaa tarjota itselleen parasta mahdollista ravintoa, ja pitää itsensä kunnossa. Jos ei hyväksy itseään, kokee helposti ettei sillä omalla keholla ole mitään väliä. Ettei sillä ole mitään väliä miten jaksaa tai miltä näyttää, Siinä olotilassako sitä sitten pitäisi pystyä painoa hallitsemaan?
Minä toivon kaikille ihmisille voimaa etsiä itsestään hyviä puolia. Nauttia niistä aivan mitättömältäkin tuntuvista voitoista. Ne on kaikki askeleita oikeaan suuntaan. Niistä on ok iloita. On paljon parempi ajatella että jes, söin tänään kerran kunnon ruokaa kohtuudella, kuin ajatella että vittu tääkin päivä meni vituiksi kun söin illalla kolme keksiä ja sulkaapatukan. Kumpi ajatus kantaa painonhallinnassa pidemmälle?
Ja ottakaa niitä kuvia. Vaikka se tuntuisi miten vastenmieliseltä. Koska sitten kun se hetki koittaa että tuntuu että mikään ei suju, ja kaikki on ihan turhaa eikä muutos kuitenkaan näy missään, niin silloin on hyvä hetki muistuttaa itseään.
tiistai 31. toukokuuta 2016
tavoitteet ja niihin pääseminen
Olen viimeaikoina pohtinut paljon omia tavoitteitani. Olen jotenkin jälleen lipsunut siihen ajattelumalliin että tavoitteeni on kilomäärä X pois, tällähetkellä mennään siinä että kiloja pitäisi karistaa tuon tavoitteen mukaan vielä 12 kiloa. Mutta pelkän vaa'an lukeman tuijottaminen ja kilojen pudottaminen on valtavan turhauttavaa, ja turhaantuminen syö onnistumisia. Lisäksi olen melko varma, että se paino johon olen nyt tähdännyt, ei ole se minun ihanteellinen lukemani.
Aiemmin, silloin kun painoindeksi huiteli siellä 40 korvilla, olivat tavoitteet tavallaan järkevämpiä. Halusin toki laihtua, mutta enemmän keskityin fyysiseen kuntoon sekä terveyteen. Mihin ne nyt ovat unohtuneet? Hyvä terveys ja hyvä fyysinen kunto ovat edelleen todella tärkeitä, eikä noiden tavotteiden pitäisi päästä hukkumaan. Kenties sitä tuntee olonsa jo niin hyväksi, että terveyttä ja parantunutta kuntoa pitää vähän itsestäänselvyytenä. Mutta sitähän ne suinkaan eivät ole.
On todella vaikeaa päästä tavoitteeseen joka ei ole järkevä. Jos asettaa itselleen mahdottomia tavoitteita, ja sitten epäonnistuu, niin syö vain omaa itsetuntoaan ja tekee hallaa itselleen paljon enemmän, kuin voisi kuvitellakaan. Tavoitteen pitäisi aina olla järkevä ja hyvin huolella pohdittu, mahdollinen saavuttaa ja sellainen että sitä todella kannattaa tavoitella.
Joskus on todella vaikeaa päästää irti sellaisista tavoitteista jotka ovat olleet mielessä kauan. Eikä siihen aina ole mitään tarvetta, sellainenkin tavoite voi olla hyvä, johon vie kauan päästä. Sitä suurempi palkinto se on itselle kun sen sitten vihdoin tavoittaa. Mutta kannattaa pohtia mihin oikeasti haluaa päästä ja miksi, ja että kannustaako se oma tavoite juuri sitä päämäärää kohti. -12 kiloa on hieman kevyt tavoite, jos vertaa sitä vaikka parantuneeseen coopertulokseen tai vähentyneeseen rasvaprosenttiin inbodymittauksessa, tai vaikka 20% parempaan penkkipunnerrustulokseen.
Oppia ikä kaikki ja oma pää on suurin haaste kaikissa elämäntapamuutoksissa. Sitä ei pääse karkuun vaikka olisi miten paljon koulutusta ja tietoa. Pitää vaan oppia tuntemaan se oma mieli, ja työskennellä sen kanssa niin että tavoitteet muuttuvat saavutettaviksi.
Aiemmin, silloin kun painoindeksi huiteli siellä 40 korvilla, olivat tavoitteet tavallaan järkevämpiä. Halusin toki laihtua, mutta enemmän keskityin fyysiseen kuntoon sekä terveyteen. Mihin ne nyt ovat unohtuneet? Hyvä terveys ja hyvä fyysinen kunto ovat edelleen todella tärkeitä, eikä noiden tavotteiden pitäisi päästä hukkumaan. Kenties sitä tuntee olonsa jo niin hyväksi, että terveyttä ja parantunutta kuntoa pitää vähän itsestäänselvyytenä. Mutta sitähän ne suinkaan eivät ole.
On todella vaikeaa päästä tavoitteeseen joka ei ole järkevä. Jos asettaa itselleen mahdottomia tavoitteita, ja sitten epäonnistuu, niin syö vain omaa itsetuntoaan ja tekee hallaa itselleen paljon enemmän, kuin voisi kuvitellakaan. Tavoitteen pitäisi aina olla järkevä ja hyvin huolella pohdittu, mahdollinen saavuttaa ja sellainen että sitä todella kannattaa tavoitella.
Joskus on todella vaikeaa päästää irti sellaisista tavoitteista jotka ovat olleet mielessä kauan. Eikä siihen aina ole mitään tarvetta, sellainenkin tavoite voi olla hyvä, johon vie kauan päästä. Sitä suurempi palkinto se on itselle kun sen sitten vihdoin tavoittaa. Mutta kannattaa pohtia mihin oikeasti haluaa päästä ja miksi, ja että kannustaako se oma tavoite juuri sitä päämäärää kohti. -12 kiloa on hieman kevyt tavoite, jos vertaa sitä vaikka parantuneeseen coopertulokseen tai vähentyneeseen rasvaprosenttiin inbodymittauksessa, tai vaikka 20% parempaan penkkipunnerrustulokseen.
Oppia ikä kaikki ja oma pää on suurin haaste kaikissa elämäntapamuutoksissa. Sitä ei pääse karkuun vaikka olisi miten paljon koulutusta ja tietoa. Pitää vaan oppia tuntemaan se oma mieli, ja työskennellä sen kanssa niin että tavoitteet muuttuvat saavutettaviksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)