juokse henkesi edestä!

Törmäsin aamulla facessa ylläolevaan lauseeseen. Lähdin siitä aika pian sitten reippaana hölkälle ja asia palasi mieleen siinä tossujen ruoskuttaessa hiekalla. Mutta en voi allekirjoittaa kuvan sanomaa. I do run for my life. At least five times a week. 

Ajattelin joskus, en kenties tietoisesti mutta näin jälkikäteen ajatellen tunnistan sen itsessäni, että liikunnallisuus on asia joka joko on tai ei ole. Että toiset vaan syntyy liikunnallisina ja se jatkuu sitten läpi elämän, he vaan osaavat, jaksavat ja tekevät paremmin. ja sitten taas me toiset ei osata, jakseta eikä tehdä. Hitto mitä puppua! Toki toisilla voi olla lahjoja johonkin tai liikkuminen voi olla helpompaa tai ovat onnekkaasti saaneet geeneissään nopeamman aineenvaihdunnan. Mutta kuka tahansa, ihan kuka tahansa, voi alkaa liikkua, ja kehittää itseään. Ei se ole vain harvojen ja valittujen etuoikeus. On sääli ettei apua lapsille ja nuorille ole tarpeeksi tarjolla siinä elämän vaihessa kun he haluaisivat liikkua. Lapsi kuitenkin yleensä nimittäin haluaa. Vaatii toki vanhemmilta kannustusta ja joskus komentamistakin pois pelikoneiden ääreltä, mutta löisin vaikka vetoa että lapsi kuin lapsi liikkuu vanhempansa tai kavereiden kanssa mieluummin kuin jumittaa ruudun edessä. Jos ei liiku, niin jossain on jo menty pahasti vikaan, ja vanhempi voisi katsoa peiliin syytä etsiessään. 

Kasvoin maatilalla, ja perheessämme liikuntaa arvostettiin periaatteellisella tasolla. Talvella hiihdettiin ja kesällä pelattiin ulkona. Leikittiin pihalla paljon, niinkun 80-luvun kakarat muutenkin, kun ei ollut mitään koneita harhauttamassa. Mutta käytännössä liikkumaan ei kannustettu. Äiti ei ole koskaan ollut mikään liikkuja. Tehnyt aina ruumiillista työtä, eikä ehkä siksi enää ymmärtänyt miksi pitäisi liikkua vapaa-ajallakin. Samoili metsissä kyllä, mutta oikastaan siihen se rajoittui. Eikä edelleenkään juuri liiku, vaikka onkin jäänyt eläkkelle. Isäpuoli taas arvosti kyllä urheilua ja koitti kannustaa, mutta keinot oli mun luonteelleni niin väärät kuin olla voi. Kun oli luonteeltaan mukavuudenhaluinen luovuttaja, ei todellakaan kannustanut kuulla ettei pysty eikä osaa. Tiedän nyt että isäpuoli tarkoitti sen sellaisena sisuunnuttavana, että näyttäisin sille. Mutta ei minussa ole kisaviettiä, eikä varsinkaan lapsena ollut. Koululiikuntakin oli kilpailuasetelmaan pohjaavaa, joten kasvoin inhomaan sitäkin. En vaan halunnut kilpailla. 

Omien lasten kanssa olin menossa yhtälailla metsään. Jos vanhempi ei arvosta liikkumista, ei sitä lapsikaan opi arvostamaan. Jos vanhempi vain istuu kotona perseellään ja syö, lapsikin oppii että siten elämää eletään. Se toki auttaa jos vanhemmat sitten kuskaavat johonkin liikunnalliseen harrastukseen, mutta jos perusteet on kuralla on turha rakentaa siihen päälle kalliista materiaaleista ja odottaa kestäviä tuloksia. 

Oma poikani nurisi juhannuksen yhdellä metsäretkellä että niskat on kipeät. Kehotin kävellessään heiluttelemaan käsiä ja nostelemaan olkapäitä. Nurina jatkui, mutta liikettä ei tapahtunut. Poika laahusti eteenpäin kuin löysäksi keitetty makaroni. Kerroin että jos ei halua kävellessään jumpata hartioitaan, nin voidaan sitten ennen autolle menoa jumpata yhdessä parkkipaikalla, että ihan itse saa päättää. Lopulta poika päätyi ihan iloisesti jumppaamaan urheilukentän laidalla olevilla telineillä, ilman sen kummempaa tappelua. Mutta ilman että olisin raahannut esiteinin pois pelikoneiden ja telkun läheltä ja jopa hieman painostanut jumppaamaan, ei mitään olisi tapahtunut. Sain toki kuulla että olin paljon mukavampi ennenkuin kävin PT koulun, mutta kyllä se pojan iloinen ja reipastunut olemus lenkin jälkeen palkitsi. 

Onneksi käänsin oman elämän ympäri ajoissa. Joka ikinen noista mukuloista liikkuu mielellään, ja voidaan yhdessä tehdä jopa liki 9 kilometrin kävelyitä metsässä. Jopa viisivuotias jaksaa mukana. Uskon antavani lapsilleni paljon paremmat eväät elämään kun oppivat pienestä pitän että liikunta kuuluu arkeen. Ovat vahvempia ja jaksavat paremmin. Puhumattakaan siitä miten hankalaa elämä ylipainoiselle lapselle on. Siitäkään ei tarvi omien kanssa murehtia, syötän niille paljon oikeaa itsetehtyä ruokaa, ja liikutan, joten pysyvät normaalipainoisina. Poika oli yhdessä vaiheessa suorastaa lihava, mutta nykyään on jopa aika hoikka. Ihan ilman että pojan itsetuntoa olisi lytättty painosta puhumalla. Vastuu lasten liikunnasta ja ravinnosta on aikuisella. Jos et itsesi tähden, oman elämäsi edestä, niin ajattele edes lapsiasi. 

Oikeastaan mä juoksen koska nautin siitä. Nautin siitä tunteesta että jaksan, nautin siitä tunteesta joka tulee lenkin jälkeen. Alussa nautin jo siitä että yleensä lähdin sinne lenkille. Ja siitä jos juoksin edes pari pätkää. Se itsensä voittaminen on aika mieletön motivaattori. Juoksu on pikkuhiljaa tullut osaksi mun elämää enkä taida enää siitä eroon päästä. Enkä haluaisikaan. Nyt koitan vaan juosta niin etten telo itseäni. Että edelleen edistyn, sekä kestävyydessä että nopeudessa, mutta pysyn ehjänä. Tasapainottelu siis jatkuu, vaikka verrattuna aloitukseen olen jo kaukana. Toki se on siten plussaa että paino putoaa samalla. Toisaalta juoksu myös tuo motivaatiota pudottaa painoa. Koska juoksu on vaan aikapaljon helpompaa jos painoa on vähemmän. 

Juoksua toki ei voi aloittaa ihan kylmiltään. Se on ihan kaikkein paras tapa saada koko juoksu loppumaan ennnkuin se alkaakaan. Ainakin jos on yhtään samanlainen kuin itse olin aloittaessani. Piti ottaa tosi hitaasti ja rauhallisesti, pysytellä pääosin mukavuusalueella mitä juoksuun tulee, ja venyttää mukavuusaluetta pikkuhiljaa. Jos joka lenkin jälkeen on sellainen olo että olisi vielä jaksanut juosta ja jää kaipaamaan enemmän, on melko varmaa että sinne lenkille lähtee vielä uudelleenkin. Mutta kuitenkin pitäisi haastaa itseään välillä, mukavuusaluelta olisi pakko poistua että se venyisi. Minulle sopiva keino oli intervalliharjoitukset. Kunto nousi kuin salaa, ja silti oli "lupa" kävellä lenkillä, alkuun enemmän, sitten vähemmän. Ja edistyessä vaan taivas on kattona.

Nyt haaveilen osallistumisesta juoksukouluun. Uskon että tekniikkani on aivan väärä ja vauhti ja kestävyys paranisivat paljon jos sen saisi paremmalle tolalle. Olen iskenyt silmäni vauhtisammakon kursseihin, ehkäpä syksystä sitten... 

P.S. huomaa että sain vihdoin kaivettua läppärin muuttolaatikosta :D pikkuisen pidempää tekstiä pukkaa heti kun ei tarvi kännyllä koittaa näpytellä...