Ja taas on ruokailut päässeet lipsumaan liikaa. Melkoista tasapainoilua löytää taas se oikea tapa syödä, ettei koko homma lähde lapasesta, mutta että se kuitenkin pysyy mielekkäänä. Mutta se mikä on muuttunut alkuaikoihin verrattuna, on fiilis. Enää se että "repsuilee" ei ole mikään maailmaa kaatava juttu, vaan kuuluu elämään, ja siitä sitten taas lähdetään uudellaan viilaamaan.
Ja siitä puheenollen, nyt on viikon sokerivierotus menossa. Ai mitenkö? No, koska olen ollut Lean In Five Weeks jengissä mukana jo kuukausitolkulla, niin tietenkin sieltä ammentamillani keinoin. Voin muuten lämpimästi suositella kyseistä porukkaa, jos jonkun nettivalmennuksen haluaa, niin tuossa saa eniten vastinetta rahoilleen. Minun mielestäni. Toki kaikki riippuu siltikin itsestä, mutta työkaluja sieltä saa paljon. Oli sitten aloittelija tai edistyneempi.
Nyt meikäläisen lautaselta löytyy siis vihreitä kasviksia. Paljon, vihreitä kasviksia. Ja lihaa, kalaa tai kanaa, ja hyviä rasvoja. Hyvillä tarkoitan pääasiassa luonnonmukaisia, mahdollisimman vähän käsiteltyjä rasvoja. Avokadoa, avokadoöljyä (en vaan tykkää oliiviöljystä) ja jopa sitä parjattua voita. Näillä mennään tämä viikko. Sitten uskaltaa taas vähän niitä hiilareitakin lisäillä, kun pahin sokerikoukku on taas selätetty. Ja lasista löytyy joko sitruunavettä tai ihanaa viherpirtelöä, josta en koskaan arvannut oppivani tykkäämään, mutta joka voitti minut puolelleen heti ekasta lasillisesta. Nam! Ihanan raikasta.
keskiviikko 24. elokuuta 2016
lauantai 20. elokuuta 2016
voihan viikko.
Arki alkoi tosiaan kuun alussa. Ensin oma uusi työ, johon siis pyrin pääsääntöisesti kulkemaan pyörällä, ainakin nyt vielä säiden salliessa, ja sitten lasten koulut ja eskari, ja oih voih, harrastukset. Kotona meillä asuvista lapsista 3/4 painii, yksi useana päivänä viikossa ja likat toistaiseksi kerran viikossa. No, ettei liian helpolla kuskauksissa päästäisi, niin kohta meidän seurassa strattaa tytöille oma vuoro, joten sitten painivat kahdesti viikossa, ja lisäksi laitoin likat jonoon toisen näyttelemään ja toisen kuvataidekouluun. Siinähän sitä sitten onkin taas... No, katsotaan nyt sitten miten vakiintuu nuo päivät. Onneksi nuo isommat voivat tarvittaessa kulkea polkupyörilläkin, ainakin toistaiseksi.
Vanhimmalle muksulle olen koittanut keksiä tekemistä, kesän yli pistin sen lenkkeilemään ja tekemään kotijumppaa, mutta nyt syksyn tullen olen (taas) koittanut kannustaa sitä keksimään itselleen jotain mielekästä harrastusta. Tämä on varmaan 10. syksy kun sama asia nousee esiin... Mutta nyt löytyi ehkä aika hyvä, pojalle sopiva juttu. Siitä lisää maanantain jälkeen kun käydään tutustumassa lajiin.
Omat liikunnat on työmatkapyöräilyn ja töissä tapahtuvan porraskiipeilyn lisäksi jääneet aika vähiin, eilen sain taas itseä niskasta kiinni ja jumppailin, vaikka koko jumpan ajan homma tuntui ihan tervanjuonnilta ja jalat lyijyltä. Mutta sen verran sain viimeviikolla aikaan että kävin ostamassa kymppikortin uimahalliin johon sisältyy sitten hallin kuntosalin käyttö. Tavoite ensi viikolle: käy ainakin kerran töiden jälkeen salilla.
Vanhimmalle muksulle olen koittanut keksiä tekemistä, kesän yli pistin sen lenkkeilemään ja tekemään kotijumppaa, mutta nyt syksyn tullen olen (taas) koittanut kannustaa sitä keksimään itselleen jotain mielekästä harrastusta. Tämä on varmaan 10. syksy kun sama asia nousee esiin... Mutta nyt löytyi ehkä aika hyvä, pojalle sopiva juttu. Siitä lisää maanantain jälkeen kun käydään tutustumassa lajiin.
Omat liikunnat on työmatkapyöräilyn ja töissä tapahtuvan porraskiipeilyn lisäksi jääneet aika vähiin, eilen sain taas itseä niskasta kiinni ja jumppailin, vaikka koko jumpan ajan homma tuntui ihan tervanjuonnilta ja jalat lyijyltä. Mutta sen verran sain viimeviikolla aikaan että kävin ostamassa kymppikortin uimahalliin johon sisältyy sitten hallin kuntosalin käyttö. Tavoite ensi viikolle: käy ainakin kerran töiden jälkeen salilla.
sunnuntai 7. elokuuta 2016
Tunnesyöjän tunnustukset
Olipa opettavainen ja todella raskas viikko.
Myöhään tiistaina sain tietää että koirani, josta luovuin suurella tuskalla ajanpuutteen vuosi että se pääsisi uuteen kotiin jossa sille olisi enemmän aikaa ja jossa se saisi vaatimaansa liikuntaa ja aktivointia tarpeeksi, oli jälleen vaihtamassa kotia.
Keskiviikkona otin yhteyttä koiran kotiin ja sain kuulla että heillä oli ollut suuria vastoinkäymisiä ja hankaluuksia yksityiselämässään, eivätkä he enää pystyneet huolehtimaan koirasta. Minuun ei oltu otettu yhteyttä koska yhteystiedot olivat kuulemma kadonneet.
Torstaina hain koiran pois. Se oli valtavan lihava ja takkuinen. Olisin halunnut koiran pitää itse, mutta ikävä kyllä ne syyt joiden takia alunperinkin luovuin koirasta eivät ole vähentyneet, ja lisäksi puolisoni oli ERITTÄIN jyrkästi koiran pitämistä vastaan. Tunnustan että siitä tuli riita, varmaan suurin meidän avioliiton aikana. Mies jolla ei ole koskaan ollut omaa koiraa, ei voi ymmärtää mitä oma koira omistajalleen merkitsee.
Perjantaina sitten käynnistyi hysteerinen koiralle uuden kodin etsiminen. Hysteerinen siksi, että hommalla oli kiire. Piti saada uusi koti (tietenkin hyvä sellainen, tai muuten olisi ollut tietenkin vastuullisempaa lopettaa koira) ja äkkiä, ennenkuin lapset tulevat kotiin. Ei olisi ollut reilua koiralle eikä lapsille että olisivat jälleen kohdanneet ja sitten taas joutuneet luopumaan.
Liekö sitten johdatusta vai vain hyvää tuuria, mutta sattumalta tuli mieleen pistää kyselyä vanhan kotikuntani facebook sivulle, ja sitä kautta sain todella lupaavan yhteydenoton. Olin menossa hakemaan lapsia mummolasta kuitenkin, joten sovittiin sitten että vien koiran sinne koeajalle samalla reissulla.
Jo perjantai-iltana ajoin koiran uuden kodin pihaan, ja koska kaikki vaikutti oikein hyvältä, jäi koira sinne.
Ja sitten se tunnustus. En ole tiistai illan jälkeen miettinyt YHTÄÄN mitä olen syönyt, enkä ole tehnyt treenin treeniä. Stressi, ahdistus, väsymys, suuttumus ja sitten helpostus on vieneet energiat ja kaiken aivotoiminnan, hyvä kun töissä pystyin olemaan. Koiran kanssa toki tuli käveltyä to ja pe aika paljon, mutta lihava koira ei kovaa kulkenut joten sitä ei oikein voi edes liikunnaksi laskea. Ja toki ti ja ke menin pyörällä töihin, pikkuisen vajaan 10 km suunta.
Lauantai meni mummolassa ja jännityksen purkaantumiseen, ja tänään en ole vaan välittänyt, vaikka lupaan kyllä mennä vetämään vielä juoksutreenit illalla.
Mutta lupaan että huomenna palaan ruotuun.
Myöhään tiistaina sain tietää että koirani, josta luovuin suurella tuskalla ajanpuutteen vuosi että se pääsisi uuteen kotiin jossa sille olisi enemmän aikaa ja jossa se saisi vaatimaansa liikuntaa ja aktivointia tarpeeksi, oli jälleen vaihtamassa kotia.
Keskiviikkona otin yhteyttä koiran kotiin ja sain kuulla että heillä oli ollut suuria vastoinkäymisiä ja hankaluuksia yksityiselämässään, eivätkä he enää pystyneet huolehtimaan koirasta. Minuun ei oltu otettu yhteyttä koska yhteystiedot olivat kuulemma kadonneet.
Torstaina hain koiran pois. Se oli valtavan lihava ja takkuinen. Olisin halunnut koiran pitää itse, mutta ikävä kyllä ne syyt joiden takia alunperinkin luovuin koirasta eivät ole vähentyneet, ja lisäksi puolisoni oli ERITTÄIN jyrkästi koiran pitämistä vastaan. Tunnustan että siitä tuli riita, varmaan suurin meidän avioliiton aikana. Mies jolla ei ole koskaan ollut omaa koiraa, ei voi ymmärtää mitä oma koira omistajalleen merkitsee.
Perjantaina sitten käynnistyi hysteerinen koiralle uuden kodin etsiminen. Hysteerinen siksi, että hommalla oli kiire. Piti saada uusi koti (tietenkin hyvä sellainen, tai muuten olisi ollut tietenkin vastuullisempaa lopettaa koira) ja äkkiä, ennenkuin lapset tulevat kotiin. Ei olisi ollut reilua koiralle eikä lapsille että olisivat jälleen kohdanneet ja sitten taas joutuneet luopumaan.
Liekö sitten johdatusta vai vain hyvää tuuria, mutta sattumalta tuli mieleen pistää kyselyä vanhan kotikuntani facebook sivulle, ja sitä kautta sain todella lupaavan yhteydenoton. Olin menossa hakemaan lapsia mummolasta kuitenkin, joten sovittiin sitten että vien koiran sinne koeajalle samalla reissulla.
Jo perjantai-iltana ajoin koiran uuden kodin pihaan, ja koska kaikki vaikutti oikein hyvältä, jäi koira sinne.
Ja sitten se tunnustus. En ole tiistai illan jälkeen miettinyt YHTÄÄN mitä olen syönyt, enkä ole tehnyt treenin treeniä. Stressi, ahdistus, väsymys, suuttumus ja sitten helpostus on vieneet energiat ja kaiken aivotoiminnan, hyvä kun töissä pystyin olemaan. Koiran kanssa toki tuli käveltyä to ja pe aika paljon, mutta lihava koira ei kovaa kulkenut joten sitä ei oikein voi edes liikunnaksi laskea. Ja toki ti ja ke menin pyörällä töihin, pikkuisen vajaan 10 km suunta.
Lauantai meni mummolassa ja jännityksen purkaantumiseen, ja tänään en ole vaan välittänyt, vaikka lupaan kyllä mennä vetämään vielä juoksutreenit illalla.
Mutta lupaan että huomenna palaan ruotuun.
maanantai 1. elokuuta 2016
vko 30 ja yksi etappi takana
Kuten moni pidempään seuraillut tietää, oli eilinen iso päivä, kummityttö pääsi ripille, ja olin jo vuosia sitten luvannut olla normaalipainoinen silloin. No, en ollut, matkaa BMIn mukaiseen normaalipainoon jäi vielä vajaa 8 kiloa. En kuitenkaan osaa (onneksi) olla pettynytkään.
Vaikka tavoite tavallaan jäi siis saavuttamatta, olen ehtinyt sopeutua ajatukseen. Tottahan tiesin jo loppukiriä aloitellessa, että niin suuri pudotus siinä ajassa ei ole mahdollinen, saati terveellinen. Mutta olen kuitenkin todella tyytyväinen siihen että loppukiriä otin, koska se sai minut taas takaisin oikealle uralle, ja vauhtia tähän elämäntapamuutoksen loppuvaiheeseen.
Totta puhuen oivalsin yhden aika ison jutun. Minä en ole enää lihava. Minulla on reippaasti alle 10 kiloa matkaa normaalipainoon, ja olen paremmassa fyysisessä kunnossa kuin koskaan. Uudet treenit on helppoa ottaa mukaan päiviin koska taustaa säännöllisestä liikkumisesta alkaa olla jo paljon, ja se oma mukavuusalue liikunnan saralla on venynyt aika paljon isommaksi kuin se oli vielä vaikka PT koulun alussa. Olen elämääni tyytyväinen ja rohkeampi ja avoimempi ihminen, kuin olin vielä 3 vuotta sitten.
Kummitytön äiti pyysi että pidän juhlissa puheen. Jaan elämänviisauksia. Olin mielessäni valmistellut puhetta, mutta sitten veljeni, tytön isä, piti puheen joka sisälsi noin 95 prosenttisesti samat asiat kuin mitä olin itse ajatellut sanoa. Mutta pidin puheen silti, heitin sen lonkalta ja muutin sisältöä. Olin juhlasalin edessä, hymyilin ja puhua pälpätin mikrofoniin, eikä se vanha minä, se joka olisi kuiskaillut että näytän paksulta eikä kukaan ota minua vakavasti, tullut kertaakaan mieleenikään. Olin reippaasti mukavuusalueeni ulkopuolella, mutta se ei tuntunut pahalta.
Eilen minulla oli todella sellainen olo, että näytän hyvältä. Se on aika harvinainen tunne, niin kurja kuin se onkin tunnustaa. Sen tunteen kun saisi purkkiin, voisi sieltä aina ammentaa kun mieli meinaa painua maahan ja vanhat kummitukset alkaa kuiskutella.
Viikkokatsaus, joka tuskin jää viimeiseksi vaikka tämä riparikiri on nyt loppu. Tykkään kuitenkin tästä tavasta kirjata ylös treenejä ja fiiliksiä, ja ne ovat sitten näppärästi muistissa täällä.
ma - aamulenkki 3 km ja kävely
ti - juoksutreenit
ke - naruhyppelyä, kahvakuulatreeni ja reilun tunnin kävely lasten kanssa
to - juoksutreenit
pe - kävely
la - kävely
su - juhlat
Vaikka tavoite tavallaan jäi siis saavuttamatta, olen ehtinyt sopeutua ajatukseen. Tottahan tiesin jo loppukiriä aloitellessa, että niin suuri pudotus siinä ajassa ei ole mahdollinen, saati terveellinen. Mutta olen kuitenkin todella tyytyväinen siihen että loppukiriä otin, koska se sai minut taas takaisin oikealle uralle, ja vauhtia tähän elämäntapamuutoksen loppuvaiheeseen.
Totta puhuen oivalsin yhden aika ison jutun. Minä en ole enää lihava. Minulla on reippaasti alle 10 kiloa matkaa normaalipainoon, ja olen paremmassa fyysisessä kunnossa kuin koskaan. Uudet treenit on helppoa ottaa mukaan päiviin koska taustaa säännöllisestä liikkumisesta alkaa olla jo paljon, ja se oma mukavuusalue liikunnan saralla on venynyt aika paljon isommaksi kuin se oli vielä vaikka PT koulun alussa. Olen elämääni tyytyväinen ja rohkeampi ja avoimempi ihminen, kuin olin vielä 3 vuotta sitten.
Kummitytön äiti pyysi että pidän juhlissa puheen. Jaan elämänviisauksia. Olin mielessäni valmistellut puhetta, mutta sitten veljeni, tytön isä, piti puheen joka sisälsi noin 95 prosenttisesti samat asiat kuin mitä olin itse ajatellut sanoa. Mutta pidin puheen silti, heitin sen lonkalta ja muutin sisältöä. Olin juhlasalin edessä, hymyilin ja puhua pälpätin mikrofoniin, eikä se vanha minä, se joka olisi kuiskaillut että näytän paksulta eikä kukaan ota minua vakavasti, tullut kertaakaan mieleenikään. Olin reippaasti mukavuusalueeni ulkopuolella, mutta se ei tuntunut pahalta.
Eilen minulla oli todella sellainen olo, että näytän hyvältä. Se on aika harvinainen tunne, niin kurja kuin se onkin tunnustaa. Sen tunteen kun saisi purkkiin, voisi sieltä aina ammentaa kun mieli meinaa painua maahan ja vanhat kummitukset alkaa kuiskutella.
Viikkokatsaus, joka tuskin jää viimeiseksi vaikka tämä riparikiri on nyt loppu. Tykkään kuitenkin tästä tavasta kirjata ylös treenejä ja fiiliksiä, ja ne ovat sitten näppärästi muistissa täällä.
ma - aamulenkki 3 km ja kävely
ti - juoksutreenit
ke - naruhyppelyä, kahvakuulatreeni ja reilun tunnin kävely lasten kanssa
to - juoksutreenit
pe - kävely
la - kävely
su - juhlat
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)