Tässä on selvästi ollut nyt sellainen aktiivisemman elämän tovi, päässä on tapahtunut paljon oivalluksia ja olen tehnyt paljon ajatustyötä, ja sitten taas vastaavasti se varsinainen treenaaminen on ollut vähäisempää. Olen harrastanut lähinnä hyvänmielen liikuntaa, en niinkään treenannut tavoitteellisesti. Salilla pääsin käymään kokonaisen yhden kerran ja sitten iski sitkeä flunssa, mutta kyllä se salikärpänen taas vähän puraisi.
Eilen kävin hetken mielijohteesta juoksentelemassa pitkästä aikaa. Kävin ihan urheilukentällä, vähän hölköttelyä ja vähän sprinttejä, ja testimielessä juoksin myös sen pelottavan 12 minuuttisen. Edelleen jäin kohtalaisen puolelle, niinkuin kahdella edelliselläkin kerralla. Mutta ei voi silti olla kovin pettynyt, koska hyvän rajaan olisi tarvinnut kiriä vain 180 metriä. Ekassa cooperissani olin juoksun jälkeen aivan finaalissa. Makasin radalla ja opettelin hengittämään uudelleen. Keuhkot oli tulessa. No, nyt menin vain 100 m pidemmälle, mutta mietin jopa hetken että kokeilisko uudestaan nyt kun on lämmennyt kunnolla. Eli hengästyin joo, ja tuntui, mutta helposti olisin voinut jatkaa. Eli kun saan kaverin kirittäjäksi niin se hyvän raja paukahtaa kyllä rikki. Yksinään minun on hankala vaatia itseltäni tarpeeksi tehoja, tulee helposti mentyä siellä mukavuusalueella vaan.
Siinä sitten pimenevässä illassa loppuverkkana kävellessäni ajattelin että on tämä elämä nykyään aika erilaista. Silloin yli satakiloisena, vajaa 4 vuotta sitten, en jaksanut juosta edes lyhtytolppien väliä. Kävelykin oli hidasta ja hikistä. Ja nyt, lähden huvikseni juoksentelemaan, puolituntia menee kuin siivillä, ja missään vaiheessa ei tule edes ikävä olla. Olo oli sen jälkeen aika hyvä ja levollinen. Tästä on hyvä jatkaa.
torstai 20. lokakuuta 2016
keskiviikko 19. lokakuuta 2016
Leikkiminen on kivaa!
Aikuistenkin pitäisi leikkiä enemmän. Se on niin kivaa, että miten sitä tulikin lopetettua ollenkaan :D Tämä oli päällimäinen ajatus eilisen temppujumpan jälkeen, missä tehtiin muutakin, mutta myös leikittiin hippaa. Ja se oli hauskaa. Niiiiiin hauskaa. Vanhemmat ja lapset innostui, ja itsekin innostuin. Pitäisi selvästi leikkiä useammin, se tekee hyvää niin keholle kuin mielelle.
Ehkä liikunta monelle korvaa leikkimisen. Samaa hyvänolon tunnetta tuo lenkki tai painojen nostelu. Ryhmäliikunnassa saa jopa sen porukassa tekemisen mukaan liikuntaan. Mutta ei se silti ole samanlaista kuin leikkiä muiden kanssa. Leikkiminen on kivaa, siksi mä olenkin viihtynyt aina koulutuksissa joissa osallistujat pistetään leikkimään ja vähän kisailemaankin. Saa luvan kanssa olla vielä vähän kakara. Siinä joutuu luopumaan rajoituksistaan ja siitä ajatuksesta että ei kehtaa. Pitää heittäytyä. Ja se heittäytyminen ehkä luo sen euforisen fiiliksen.
Ehkä pitäisi yrittää kanavoida tuota leikkimisen tuomaa fiilistä muualle omaan tekemiseen myös. Semmosta iloa ja riemua siitä että on elossa. Uskallusta heittäytyä ja luottaa siihen että ei se ainakaan pahasti satu jos menee nurin.
Lapsellisena on helppo heittäytyä välillä lapselliseksi. Omien muksujen kanssa leikkiminen on sekin kivaa, mutta on siinä selkeä sävyero siihen että leikkii muiden aikuisten kanssa. Mutta haastan silti kaikki vanhemmat leikkimään tänään muksujen kanssa. Mielellään ulkona, ja juosten, tai ainakin niin että tulee kuuma :D
Ehkä liikunta monelle korvaa leikkimisen. Samaa hyvänolon tunnetta tuo lenkki tai painojen nostelu. Ryhmäliikunnassa saa jopa sen porukassa tekemisen mukaan liikuntaan. Mutta ei se silti ole samanlaista kuin leikkiä muiden kanssa. Leikkiminen on kivaa, siksi mä olenkin viihtynyt aina koulutuksissa joissa osallistujat pistetään leikkimään ja vähän kisailemaankin. Saa luvan kanssa olla vielä vähän kakara. Siinä joutuu luopumaan rajoituksistaan ja siitä ajatuksesta että ei kehtaa. Pitää heittäytyä. Ja se heittäytyminen ehkä luo sen euforisen fiiliksen.
Ehkä pitäisi yrittää kanavoida tuota leikkimisen tuomaa fiilistä muualle omaan tekemiseen myös. Semmosta iloa ja riemua siitä että on elossa. Uskallusta heittäytyä ja luottaa siihen että ei se ainakaan pahasti satu jos menee nurin.
Lapsellisena on helppo heittäytyä välillä lapselliseksi. Omien muksujen kanssa leikkiminen on sekin kivaa, mutta on siinä selkeä sävyero siihen että leikkii muiden aikuisten kanssa. Mutta haastan silti kaikki vanhemmat leikkimään tänään muksujen kanssa. Mielellään ulkona, ja juosten, tai ainakin niin että tulee kuuma :D
sunnuntai 16. lokakuuta 2016
Minäkuvaa etsimässä
Olen aiemminkin pyöritellyt sekä mielessäni että täällä blogissa aihetta, joka on monimutkainen ja vaikea. Nimittäin minäkuva, sen päivittäminen vastaamaan todellisuutta, ja sen vaikutus arkeen.
Itse olen n. 11-vuotiaasta asti määritellyt itseni lihavaksi. Suurimman osan ajasta se ei ole edes pitänyt paikkaansa, mutta olen itseni niin kokenut, ja omaksunut identiteettini sen pohjalta. On oikeastaan aika surullista miten onkin eksynyt siihen loputtomaan suohon, että pitää itseään lihavana, ja sitten vielä määrittelee sen mitä voi tai ei voi tehdä sen perusteella että on lihava. Kun eihän sen nyt pitäisi niin mennä. Ei painon pitäisi olla se joka kertoo mihin ihminen pystyy tai ei pysty, tai millainen joku on. Sitä vastaan olen taistellut jo pitkään, ja puhunut ja vaahdonnut ja kirjoittanut siitä kuinka paino, oli sitä sitten liikaa, sopivasti tai liian vähän, ei määrittele sitä millainen joku henkilö muilta ominaisuuksiltaan on. Ja olen uskonut ihan todella niin, ja taistellut niitä stereotypioita vastaan. Kaikkialla paitsi omassa päässäni, kaikkien paitsi itseni kohdalla. Itselleni olen tiedostomattani antanut luvan piiloutua lihavuuteni taakse, todeta etten pysty koska olen lihava, tai en voi tehdä jotain koska olen liian suuri. Miten paljon sitä onkaan itseltään kieltänyt, miten paljon rajoittanut omaa elämäänsä, jopa uraansa, sen tähden että on itse ajatellut juuri siten, miten kieltää muita ajattelemasta.
En ole pitänyt itsestäni kovinkaan paljon, enkä arvostanut itseäni. Paino on ollut aina taustalla kummittelemassa, ja olen aina kokenut että olisin jotenkin parempi, kauniinpi ja pätevämpi hoikempana. Vaaka on voinut pelastaa tai pilata päivän, joka muuten olisi ollut aivan erilainen. Kuvat on otettu vain tietystä kulmasta ja maha piilotettu jonkin taa, ja en osaa edes laskea kaikkia niitä tilaisuuksia joihin olen jättänyt menemättä tai harrastuksia joita olen jättänyt aloittamatta, koska olen ajatellut ettei sinne voi näin paksuna mennä. Voi hevonkakka.
Lihavuus on ollut turvapeittoni, muuri jonka taakse voin piiloutua aina kun jokin asia on vähän uusi, pelottava ja vieras. Se on ollut syntipukki jota syyttää aina kun jokin menee vikaan tai ei onnistu. Se on ollut muka hyvä ystävä, joka sitten heti tilaisuuden tullen puukottaa selkään.
Ja kuten niin moni muukin itsensä lihavaksi määrittelevä, olen aina ajatellut, että laihtuminen on ratkaisu. Vaan ei se ole. Toki elämäni on nyt n. 75 kiloisena helpompaa kuin se oli yli satakiloisena. Monellakin tapaa. Ja toki on mahtavaa jaksaa enemmän. Mutta se laihtuminen itsessään ei ole ratkaissut yhtäkään ongelmaani. Ne samat ajatukset pyörivät päässäni edelleen. Voisi toki ajatella että olen kuitenkin edelleen ylipainoinen, edelleen lihava, joten ei ihme ettei laihtuminen ole auttanut, ja yrittää laihduttaa lisää, ja toivoa että se sitten mystisesti auttaa kun vaaka pysähtyy sinne tavoitepainoon. Vaan ei se tule auttamaan.
Ennenkun itse hyväksyy itsensä, ominaisuutensa, niin hyvät kuin huonot, kaikki vikansa ja etunsa, vasta sitten voi olla tyytyväinen. Vasta kun tuntee itsensä ja tietää mitä tahtoo, mitä haluaa saavuttaa ja mitä on valmis tekemään sen saadakseen, vasta sitten voi nauttia siitä mitä saavuttaa. Muuten sitä vaan laihduttaa aina vaan lisää ja lisää, pidempään ja enemmän, ja pysyy kuitenkin ihan yhtä tyytymättömänä.
Totuus on että minä en enää ole lihava. En tiedä tarkalleen koska tämä muutos päässäni tapahtui, mutta joskus tämän syksyn aikana. Ja tällä ei ole mitään tekemistä painoni kanssa, painoindeksi sanoo varmasti edelleen että olen lihava, mutta en nyt tarkoita fyysistä painoa. En edes tiedä mitä painan juuri nyt. Elämäni ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden, en syntymäpäivänäni syyskuun lopussa käynyt puntarilla. Koska sillä ei ole enää väliä. Minua ei vaan enää kiinnosta näyttääkö vaaka minulle 71 vai 81 kiloa. Kunhan vaatteet menee päälle jotta tiedän etten ole hiipimässä takaisin satakiloiseksi, se riittää. Elämäni on niin aktiivista, ja ruokailut pääsääntöisesti reilassa, että voin olla ihan huoleti sellainen kuin olen. Tekemällä hyviä valintoja, ja unohtamalla lihavuuden takana piileskelyn, voin olla varma että jatkossakin kuntoni vain kasvaa.
Olen 35-vuotias, ja tyytyväinen omaan vartalooni. Se on pehmeä ja se on kantanut lapsia, siinä on arpia ja jälkiä ja iho roikkuu ison laihtumisen seurauksena. Mutta se on minun kehoni, ja se on vahva. Ja päivä päivältä se on vahvempi ja terveempi, ja se pystyy mihin vaan. Se ei tietenkään vielä osaa kaikkea, mutta sille voi opettaa. Kuperkeikka, joka vielä tammikuussa onnistui kankeasti takapuolelleni, onnistuu nyt niin että voin tehdä niitä monta putkeen ja päädyn jaloilleni. Kärrynpyörä ei vielä ole suora ja lennokas, mutta siitä jo näkee mitä ajetaan takaa. Siltaan en vielä kaadu jaloiltani, mutta pystyn siihen nousemaan maasta selältäni. Jaksan tehdä oikeita miesten punnerruksia. Vasta kolme, mutta jaksan kuitenkin. Haaveilen leukojen vetämisestä, ja tiedän että jokupäivä pystyn siihenkin.
Kuvat saa olla kokovartalokuvia, niitä ei tarvitse rajata tietyllä tavalla tai ottaa jostain tietystä kulmasta. Olen mikä olen, ja tyytyväinen. Ja se on kuulkaa aika makea tunne. Suosittelen ihan joka ikiselle ihmiselle tällä planeetalla sitä, että laihtumisen ja ihannepainon sijaan pyrkisi tuntemaan ja arvostamaan itseään. Jos arvostaa itseään ja omaa kehoaan, haluaa tarjota sille parasta polttoainetta, sekä mahdollistaa kehonsa toimimisen jatkossakin, harrastamalla liikuntaa. Ja kas, kohta oletkin elämäsi kunnossa. Ja vaikka et olisikaan, olet viisisataakertaa onnellisempi, kuin silloin ennen, itsesyytoksen ja lihavuuden varjon alla.
Itse olen n. 11-vuotiaasta asti määritellyt itseni lihavaksi. Suurimman osan ajasta se ei ole edes pitänyt paikkaansa, mutta olen itseni niin kokenut, ja omaksunut identiteettini sen pohjalta. On oikeastaan aika surullista miten onkin eksynyt siihen loputtomaan suohon, että pitää itseään lihavana, ja sitten vielä määrittelee sen mitä voi tai ei voi tehdä sen perusteella että on lihava. Kun eihän sen nyt pitäisi niin mennä. Ei painon pitäisi olla se joka kertoo mihin ihminen pystyy tai ei pysty, tai millainen joku on. Sitä vastaan olen taistellut jo pitkään, ja puhunut ja vaahdonnut ja kirjoittanut siitä kuinka paino, oli sitä sitten liikaa, sopivasti tai liian vähän, ei määrittele sitä millainen joku henkilö muilta ominaisuuksiltaan on. Ja olen uskonut ihan todella niin, ja taistellut niitä stereotypioita vastaan. Kaikkialla paitsi omassa päässäni, kaikkien paitsi itseni kohdalla. Itselleni olen tiedostomattani antanut luvan piiloutua lihavuuteni taakse, todeta etten pysty koska olen lihava, tai en voi tehdä jotain koska olen liian suuri. Miten paljon sitä onkaan itseltään kieltänyt, miten paljon rajoittanut omaa elämäänsä, jopa uraansa, sen tähden että on itse ajatellut juuri siten, miten kieltää muita ajattelemasta.
En ole pitänyt itsestäni kovinkaan paljon, enkä arvostanut itseäni. Paino on ollut aina taustalla kummittelemassa, ja olen aina kokenut että olisin jotenkin parempi, kauniinpi ja pätevämpi hoikempana. Vaaka on voinut pelastaa tai pilata päivän, joka muuten olisi ollut aivan erilainen. Kuvat on otettu vain tietystä kulmasta ja maha piilotettu jonkin taa, ja en osaa edes laskea kaikkia niitä tilaisuuksia joihin olen jättänyt menemättä tai harrastuksia joita olen jättänyt aloittamatta, koska olen ajatellut ettei sinne voi näin paksuna mennä. Voi hevonkakka.
Lihavuus on ollut turvapeittoni, muuri jonka taakse voin piiloutua aina kun jokin asia on vähän uusi, pelottava ja vieras. Se on ollut syntipukki jota syyttää aina kun jokin menee vikaan tai ei onnistu. Se on ollut muka hyvä ystävä, joka sitten heti tilaisuuden tullen puukottaa selkään.
Ja kuten niin moni muukin itsensä lihavaksi määrittelevä, olen aina ajatellut, että laihtuminen on ratkaisu. Vaan ei se ole. Toki elämäni on nyt n. 75 kiloisena helpompaa kuin se oli yli satakiloisena. Monellakin tapaa. Ja toki on mahtavaa jaksaa enemmän. Mutta se laihtuminen itsessään ei ole ratkaissut yhtäkään ongelmaani. Ne samat ajatukset pyörivät päässäni edelleen. Voisi toki ajatella että olen kuitenkin edelleen ylipainoinen, edelleen lihava, joten ei ihme ettei laihtuminen ole auttanut, ja yrittää laihduttaa lisää, ja toivoa että se sitten mystisesti auttaa kun vaaka pysähtyy sinne tavoitepainoon. Vaan ei se tule auttamaan.
Ennenkun itse hyväksyy itsensä, ominaisuutensa, niin hyvät kuin huonot, kaikki vikansa ja etunsa, vasta sitten voi olla tyytyväinen. Vasta kun tuntee itsensä ja tietää mitä tahtoo, mitä haluaa saavuttaa ja mitä on valmis tekemään sen saadakseen, vasta sitten voi nauttia siitä mitä saavuttaa. Muuten sitä vaan laihduttaa aina vaan lisää ja lisää, pidempään ja enemmän, ja pysyy kuitenkin ihan yhtä tyytymättömänä.
Totuus on että minä en enää ole lihava. En tiedä tarkalleen koska tämä muutos päässäni tapahtui, mutta joskus tämän syksyn aikana. Ja tällä ei ole mitään tekemistä painoni kanssa, painoindeksi sanoo varmasti edelleen että olen lihava, mutta en nyt tarkoita fyysistä painoa. En edes tiedä mitä painan juuri nyt. Elämäni ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden, en syntymäpäivänäni syyskuun lopussa käynyt puntarilla. Koska sillä ei ole enää väliä. Minua ei vaan enää kiinnosta näyttääkö vaaka minulle 71 vai 81 kiloa. Kunhan vaatteet menee päälle jotta tiedän etten ole hiipimässä takaisin satakiloiseksi, se riittää. Elämäni on niin aktiivista, ja ruokailut pääsääntöisesti reilassa, että voin olla ihan huoleti sellainen kuin olen. Tekemällä hyviä valintoja, ja unohtamalla lihavuuden takana piileskelyn, voin olla varma että jatkossakin kuntoni vain kasvaa.
Olen 35-vuotias, ja tyytyväinen omaan vartalooni. Se on pehmeä ja se on kantanut lapsia, siinä on arpia ja jälkiä ja iho roikkuu ison laihtumisen seurauksena. Mutta se on minun kehoni, ja se on vahva. Ja päivä päivältä se on vahvempi ja terveempi, ja se pystyy mihin vaan. Se ei tietenkään vielä osaa kaikkea, mutta sille voi opettaa. Kuperkeikka, joka vielä tammikuussa onnistui kankeasti takapuolelleni, onnistuu nyt niin että voin tehdä niitä monta putkeen ja päädyn jaloilleni. Kärrynpyörä ei vielä ole suora ja lennokas, mutta siitä jo näkee mitä ajetaan takaa. Siltaan en vielä kaadu jaloiltani, mutta pystyn siihen nousemaan maasta selältäni. Jaksan tehdä oikeita miesten punnerruksia. Vasta kolme, mutta jaksan kuitenkin. Haaveilen leukojen vetämisestä, ja tiedän että jokupäivä pystyn siihenkin.
Kuvat saa olla kokovartalokuvia, niitä ei tarvitse rajata tietyllä tavalla tai ottaa jostain tietystä kulmasta. Olen mikä olen, ja tyytyväinen. Ja se on kuulkaa aika makea tunne. Suosittelen ihan joka ikiselle ihmiselle tällä planeetalla sitä, että laihtumisen ja ihannepainon sijaan pyrkisi tuntemaan ja arvostamaan itseään. Jos arvostaa itseään ja omaa kehoaan, haluaa tarjota sille parasta polttoainetta, sekä mahdollistaa kehonsa toimimisen jatkossakin, harrastamalla liikuntaa. Ja kas, kohta oletkin elämäsi kunnossa. Ja vaikka et olisikaan, olet viisisataakertaa onnellisempi, kuin silloin ennen, itsesyytoksen ja lihavuuden varjon alla.
torstai 22. syyskuuta 2016
Tytötkin painii!
Olen aika fiiliksissä siitä, miten upea painiseura meillä on. Pakko kehua, Raision Voimamiehet rocks! Seuraan voi tutustua nettisivuilla ja facebookissa. Seuralla on myös tulossa 30-vuotis juhlakisat 1.10. missä allekirjoittanutkin on mukana hääräämässä,
Ensin ottivat avosylin vastaan myös meidän likat, mieheni pojathan ovat jo painineet pidempäänkin. Siellä ne neidit meni poikien messissä. Sitten yksi valmentajista otti asiakseen pistää likoille myös oman ryhmän pystyyn, ja tänään likkojen treeneissä oli jo kahdeksan pientä painijaa. Likat pääsee nyt sitten maanantaisen sekaryhmän lisäksi treenaamaan nimenomaan heille tärkeitä vapaapainin asioita, kokeneen valmentajan johdolla. Voiko sitä enää enempää toivoakaan, kahden tyttären äitinä ja kolmannen äitipuolena. No voi, nimittäin sitä että äiti pääsisi itsekin kokeilemaan. Raision voimamiehillä on kyllä aktiivinen kuntopainiryhmä mihin naisetkin ovat tervetulleita, mutta minulle se ei aikataulujen puolesta oikein passaa, ja toisaalta se on myös mieheni oma juttu, johon en viitsisi tuppautua.
No, viimeksi juttelin valmentajien kanssa asiasta, ja tänään osallistuin treeneihin :D Oli muuten valtavan hauskaa! Roolini oli ehkä jotain apuohjaajan ja valmennettavan välistä, välillä jeesasin tyttöjä ja välillä pääsin painimaan toisen valmentajan kanssa. Mutta olipa yllättävän raskasta, ja ihan sika kivaa! On tosi hienoa kun pääsee vähän kokeilemaan niitä juttuja joita on koittanut treenailla kuunteluoppilaana aina kun ollut treenejä seuraamassa. Ja osallistuin tietenkin täysillä treeneissä alkulämmittelyyn yms. ja voin sanoa että kyllä se kuntoilusta käy :D
Ensin ottivat avosylin vastaan myös meidän likat, mieheni pojathan ovat jo painineet pidempäänkin. Siellä ne neidit meni poikien messissä. Sitten yksi valmentajista otti asiakseen pistää likoille myös oman ryhmän pystyyn, ja tänään likkojen treeneissä oli jo kahdeksan pientä painijaa. Likat pääsee nyt sitten maanantaisen sekaryhmän lisäksi treenaamaan nimenomaan heille tärkeitä vapaapainin asioita, kokeneen valmentajan johdolla. Voiko sitä enää enempää toivoakaan, kahden tyttären äitinä ja kolmannen äitipuolena. No voi, nimittäin sitä että äiti pääsisi itsekin kokeilemaan. Raision voimamiehillä on kyllä aktiivinen kuntopainiryhmä mihin naisetkin ovat tervetulleita, mutta minulle se ei aikataulujen puolesta oikein passaa, ja toisaalta se on myös mieheni oma juttu, johon en viitsisi tuppautua.
No, viimeksi juttelin valmentajien kanssa asiasta, ja tänään osallistuin treeneihin :D Oli muuten valtavan hauskaa! Roolini oli ehkä jotain apuohjaajan ja valmennettavan välistä, välillä jeesasin tyttöjä ja välillä pääsin painimaan toisen valmentajan kanssa. Mutta olipa yllättävän raskasta, ja ihan sika kivaa! On tosi hienoa kun pääsee vähän kokeilemaan niitä juttuja joita on koittanut treenailla kuunteluoppilaana aina kun ollut treenejä seuraamassa. Ja osallistuin tietenkin täysillä treeneissä alkulämmittelyyn yms. ja voin sanoa että kyllä se kuntoilusta käy :D
tiistai 20. syyskuuta 2016
Upea oppimisviikonloppu!
Osallistuin viikonloppuna Liikuntaleikkikoulu ohjaaja koulutukseen, ja voin sanoa että oli kyllä niin mahtava kokemus. Sain siitä paljon enemmän kuin olisin uskonutkaan, ja tuntuu että palo lasten liikuttamisen pariätin vaan voimistuu. Opin uutta, tapasin ihania, positiivisia, samanhenkisiä ihmisiä ja sain takataskuun ohjaajan pätevyyden, ja valtavan paksun ohjaajan kansion, joten kaikenkaikkiaan todella onnistunut koulutus. Luulin tietäväni aika paljon aiheesta jo valmiiksi, mutta paljon sain vielä käytännön vinkkejä ja oppia. Oli hienoa kun sekä kouluttajat että muut osallistuvat olivat rautaisia alan ammattilaisia, valtavan paljon sai hyviä vinkkejä omaan ohjaamiseen.
Oma innostus hakeutua yhä enemmän ja enemmän lasten ja nuorten liikuttamisen pariin vaan kasvaa. Onneksi olen nyt päässyt mukaan myös tyttärieni painiseuran toimintaan kunnolla, joten sitäkin kautta saan itseäni toteuttaa.
Koulutuksessa liikuimme ja ohjasimme muita, leikimme, opiskelimme ja puhuimme. Niin ja nauroimme paljon. Nyt on mieli täynnä uusia ideoita ja ajatuksia ja intoa on vaikka muille jakaa.
Oma innostus hakeutua yhä enemmän ja enemmän lasten ja nuorten liikuttamisen pariin vaan kasvaa. Onneksi olen nyt päässyt mukaan myös tyttärieni painiseuran toimintaan kunnolla, joten sitäkin kautta saan itseäni toteuttaa.
Koulutuksessa liikuimme ja ohjasimme muita, leikimme, opiskelimme ja puhuimme. Niin ja nauroimme paljon. Nyt on mieli täynnä uusia ideoita ja ajatuksia ja intoa on vaikka muille jakaa.
tiistai 6. syyskuuta 2016
Lapset liikkumaan
Lähes päivittäin törmään mediassa uutisiin siitä miten nykyään lapset ei enää liiku vapaa-ajallaan, ja siitä joko suoraan tai välillisesti johtuvat ongelmat ovat vain kokoajan lisääntyneet. Eikä ihme, jos vertaa lapsen elämää nyt siihen mitä se oli vaikkapa vielä 80-luvulla, niin onhan se nyt aivan erinäköistä. En kuitenkaan menisi syyttävällä sormella osoittelemaan teknologiaa tai teollisuutta, kyllä vastuu siitä miten lapset vapaa-aikansa käyttävät on ensisijaisesti meillä vanhemmilla. On surullista että niin monet vanhemmat eivät joko pidä liikuntaa ja leikkiä tarpeeksi tärkeinä, tai heiltä puuttuu työkalut motivoida ja jopa määrätä lapsensa liikkeelle. Ihminen on mukavuudenhaluinen otus, on selvää että jos passivoituminen on jo tapahtunut, on uudelleen liikkeelle lähtö hankalaa, eikä se onnistu ihman että joku vähän (tai vähän enemmänkin) houkuttelee, ohjaa ja töniikin tarvittaessa.
Oman elämänmuutokseni myötä myös lasteni liikuntatottumukset ovat muuttuneet. Yleensä sitä ei tule ajatelleeksi, mutta jos olisin jäänyt siihen entiseen elämääni, olisi myös lasteni elämä melko erinäköistä. En usko että yksikään heistä liikkuisi enempää kuin koiranlenkityksen tai satunnaisen viikkosatujumpan verran. Vanhin olisi todennäköisesti edelleen ylipainoinen, eikä 13-vuotiaan pojan elämä ainakaan helpompaa olisi huonossa fyysisessä kunnossa ja ylipainoisena. Puhumattakaan siitä miten väsynyt ja jaksamaton olo on väärällä ravinnolla. Siihen kun lisäisi alkavan murrosiän ja lievän autisminkirjon piirteet niin ei kovin voittajakortit olisi kädessä. Tytöistä isompi olisi varmaankin myös ylipainoinen, hän kun tuntuu myös perineen minun taipumukseni kerätä helposti vararavintoa. Pienin sen sijaan ei välttämättä olisi, tosin hänestä on vaikea sanoa miten asia olisi jos liikuntaa ei olisi, koska pikkulintuni lentää tauotta paikasta toiseen.
Eikä kyse ole siitä että meidän muksuille mitenkään tuputtaisin liikuntaa. Ihan esimerkin voiman tässä on saanut nähdä. Kun itse liikkuu ja jopa nauttii siitä, kiinnostuu lapsetkin liikkumisesta ihan itsestään. Ja kun itse arvostaa liikettä ja oikeanlaista ravintoa, niin tietenkin ne hyvät eväät haluaa tarjota myös lapsilleen. Toki välillä joutuu sanomaan että nyt pihalle leikkimään, puhelimet parkkiin ja että aloitettuun harrastukseen mennään myös jatkossa, mutta pääsääntöisesti kun alkusysäys on annettu niin liikunnan ilo ja onnistumiset vie mennessään.
On totta että moni liikuntaharrastus maksaa paljon. Mutta ei liikkumisen tarvitse olla aina ohjattua, ihan jo luonnossa kävely vanhempien kanssa on monelle lapselle hieno kokemus. Toki sitten pitää vanhemmankin nostaa perseensä sohvalta ja lähteä ulos. Mutta kyllä se vaan kannattaa! Ja on myös edullisia harrastuksia, joita voi kokeilla. Monilla työväenopistoilla on varsin huokeita kursseja myös lapsille. Myös pienemmät seurat saattavat etsiä uusia harrastajia ja pitävät seuramaksut pieninä saadakseen enemmän väkeä mukaan. Pienillä lapsilla lajilla ei edes ole kamalasti väliä, treenit on pienillä hyvin samanlaisia perustaitojen opettelutreenejä lajissa kuin lajissa.
Joten eikun lapset liikkumaan. Se on sijoitus heidän tulevaisuuteensa. Ja sinun.
Oman elämänmuutokseni myötä myös lasteni liikuntatottumukset ovat muuttuneet. Yleensä sitä ei tule ajatelleeksi, mutta jos olisin jäänyt siihen entiseen elämääni, olisi myös lasteni elämä melko erinäköistä. En usko että yksikään heistä liikkuisi enempää kuin koiranlenkityksen tai satunnaisen viikkosatujumpan verran. Vanhin olisi todennäköisesti edelleen ylipainoinen, eikä 13-vuotiaan pojan elämä ainakaan helpompaa olisi huonossa fyysisessä kunnossa ja ylipainoisena. Puhumattakaan siitä miten väsynyt ja jaksamaton olo on väärällä ravinnolla. Siihen kun lisäisi alkavan murrosiän ja lievän autisminkirjon piirteet niin ei kovin voittajakortit olisi kädessä. Tytöistä isompi olisi varmaankin myös ylipainoinen, hän kun tuntuu myös perineen minun taipumukseni kerätä helposti vararavintoa. Pienin sen sijaan ei välttämättä olisi, tosin hänestä on vaikea sanoa miten asia olisi jos liikuntaa ei olisi, koska pikkulintuni lentää tauotta paikasta toiseen.
Eikä kyse ole siitä että meidän muksuille mitenkään tuputtaisin liikuntaa. Ihan esimerkin voiman tässä on saanut nähdä. Kun itse liikkuu ja jopa nauttii siitä, kiinnostuu lapsetkin liikkumisesta ihan itsestään. Ja kun itse arvostaa liikettä ja oikeanlaista ravintoa, niin tietenkin ne hyvät eväät haluaa tarjota myös lapsilleen. Toki välillä joutuu sanomaan että nyt pihalle leikkimään, puhelimet parkkiin ja että aloitettuun harrastukseen mennään myös jatkossa, mutta pääsääntöisesti kun alkusysäys on annettu niin liikunnan ilo ja onnistumiset vie mennessään.
On totta että moni liikuntaharrastus maksaa paljon. Mutta ei liikkumisen tarvitse olla aina ohjattua, ihan jo luonnossa kävely vanhempien kanssa on monelle lapselle hieno kokemus. Toki sitten pitää vanhemmankin nostaa perseensä sohvalta ja lähteä ulos. Mutta kyllä se vaan kannattaa! Ja on myös edullisia harrastuksia, joita voi kokeilla. Monilla työväenopistoilla on varsin huokeita kursseja myös lapsille. Myös pienemmät seurat saattavat etsiä uusia harrastajia ja pitävät seuramaksut pieninä saadakseen enemmän väkeä mukaan. Pienillä lapsilla lajilla ei edes ole kamalasti väliä, treenit on pienillä hyvin samanlaisia perustaitojen opettelutreenejä lajissa kuin lajissa.
Joten eikun lapset liikkumaan. Se on sijoitus heidän tulevaisuuteensa. Ja sinun.
keskiviikko 24. elokuuta 2016
sokerivierotuksessa
Ja taas on ruokailut päässeet lipsumaan liikaa. Melkoista tasapainoilua löytää taas se oikea tapa syödä, ettei koko homma lähde lapasesta, mutta että se kuitenkin pysyy mielekkäänä. Mutta se mikä on muuttunut alkuaikoihin verrattuna, on fiilis. Enää se että "repsuilee" ei ole mikään maailmaa kaatava juttu, vaan kuuluu elämään, ja siitä sitten taas lähdetään uudellaan viilaamaan.
Ja siitä puheenollen, nyt on viikon sokerivierotus menossa. Ai mitenkö? No, koska olen ollut Lean In Five Weeks jengissä mukana jo kuukausitolkulla, niin tietenkin sieltä ammentamillani keinoin. Voin muuten lämpimästi suositella kyseistä porukkaa, jos jonkun nettivalmennuksen haluaa, niin tuossa saa eniten vastinetta rahoilleen. Minun mielestäni. Toki kaikki riippuu siltikin itsestä, mutta työkaluja sieltä saa paljon. Oli sitten aloittelija tai edistyneempi.
Nyt meikäläisen lautaselta löytyy siis vihreitä kasviksia. Paljon, vihreitä kasviksia. Ja lihaa, kalaa tai kanaa, ja hyviä rasvoja. Hyvillä tarkoitan pääasiassa luonnonmukaisia, mahdollisimman vähän käsiteltyjä rasvoja. Avokadoa, avokadoöljyä (en vaan tykkää oliiviöljystä) ja jopa sitä parjattua voita. Näillä mennään tämä viikko. Sitten uskaltaa taas vähän niitä hiilareitakin lisäillä, kun pahin sokerikoukku on taas selätetty. Ja lasista löytyy joko sitruunavettä tai ihanaa viherpirtelöä, josta en koskaan arvannut oppivani tykkäämään, mutta joka voitti minut puolelleen heti ekasta lasillisesta. Nam! Ihanan raikasta.
Ja siitä puheenollen, nyt on viikon sokerivierotus menossa. Ai mitenkö? No, koska olen ollut Lean In Five Weeks jengissä mukana jo kuukausitolkulla, niin tietenkin sieltä ammentamillani keinoin. Voin muuten lämpimästi suositella kyseistä porukkaa, jos jonkun nettivalmennuksen haluaa, niin tuossa saa eniten vastinetta rahoilleen. Minun mielestäni. Toki kaikki riippuu siltikin itsestä, mutta työkaluja sieltä saa paljon. Oli sitten aloittelija tai edistyneempi.
Nyt meikäläisen lautaselta löytyy siis vihreitä kasviksia. Paljon, vihreitä kasviksia. Ja lihaa, kalaa tai kanaa, ja hyviä rasvoja. Hyvillä tarkoitan pääasiassa luonnonmukaisia, mahdollisimman vähän käsiteltyjä rasvoja. Avokadoa, avokadoöljyä (en vaan tykkää oliiviöljystä) ja jopa sitä parjattua voita. Näillä mennään tämä viikko. Sitten uskaltaa taas vähän niitä hiilareitakin lisäillä, kun pahin sokerikoukku on taas selätetty. Ja lasista löytyy joko sitruunavettä tai ihanaa viherpirtelöä, josta en koskaan arvannut oppivani tykkäämään, mutta joka voitti minut puolelleen heti ekasta lasillisesta. Nam! Ihanan raikasta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)